Kukaan ei ole syntyessään paha, jokainen meistä on tasan tarkkaan vain kuva siitä mitä maailma ja elämä meihin maalaa. Jacques Audiarden elokuva Profeetta (Un prophète) näyttää karulla tavalla kuinka ahdistava lopputulos voi olla, jos maalausolosuhteet ovat julmat ja epäinhimilliset.
Vankilaan joutuessaan luku- ja kirjoitustaidoton Malik El Djebena (Tahar Rahim) ei oikeastaan ole kukaan eikä mitään, jolloin vankilassa jöötä pitävän Korsikan mafian pomon César Lucianin (Niels Arestrup) on helppo kouluttaa nuoresta pojasta oma marionettinukkensa. Malik joutuu arabijuuriensa takia todistelemaan lojaaliuttaan Korsikan jengille useaan otteeseen, mutta onnistuu pikkuhiljaa nousemaan hierarkiassa mitättömästä kahvikeittokoneesta lähetiksi ja luottomieheksi. Omanarvontunnon noustessa, Malik löytää maailman mafian ulkopuoleltakin ja ajautuu kehittelemään myös omia bisneksiään sekä linnanmuurien sisä- että ulkopuolella. Lopulta miehellä on toinen jalka Korsikan mafiassa, toinen Marseillen muslimeissa, pää vankilassa, mutta sydän jossain ihan muualla.
Elokuvan huikean intensiiviset ensimmäiset 20 minuuttia saavat haukkomaan happea. Malikin on henkensä uhalla todistettava kykynsä Césarille, ja nuoren miehen jokseenkin epäonnistunut taidonnäyte äärimmäisestä epäinhimillisyydestä on kaikessa inhorealistisuudessaan upeaa katsottavaa. Tässä vaiheessa ahdistaa ja hengästyttää jo siinä määrin, että loppuleffasta on astmapiipun paikka jos tahti on tämä.
Piippu jää kuitenkin käyttämättä. Gangsterigenreen tottumattomalle katsojalle kerronta tuntuu paikoittain sekavalta; löytyy pahiksia ja rikollisia joka kokoluokasta ja useasta eri maasta, mutta kaikilla tuntuu olevan samat agendat. Pitäisi saada kamaa kaupaksi tai päästää muita pahiksia päiviltä. Perinteisiin gangsterielokuvien kliseisiin Profeetta ei kuitenkaan sorru; väkivaltaa ei glorifioida eikä miesten epävarmoja egoja pönkitetä isoilla pyssyillä tai siisteillä puvuilla. Elämä vankilassa on kylmää ja raakaa, mutta samalla äärimmäisen herkkää ja yksinäistä. Vaikka César kuinka kuvittelee olevansa vallankahvassa, harmaassa betonisellissä istuva yksinäinen vanha mies on loppupeleissä vain säälittävä varjo ihmisestä joka on joskus ollut jotain, ja sitäkin vain aseen turvin. Malik sen sijaan ei koskaan anna itsensä hukkua täysin veren ja vihan todellisuuteen, vaan rakentaa kaikessa hiljaisuudessa itsestään kokonaisen ihmisen, vaikka pomottajilleen muuta esittääkin. Tahar Rahim ja Niels Arestrup suoriutuvat monisyisistä rooleistaan huikeasti; paikoittain syvästi liikuttaen, paikoittain raakuudellaan kuvottaen.
On myönnettävä, että tämän genren elokuvat ovat yllekirjoittaneelle yleensä vieraannuttavia ja vaikeasti lähestyttäviä, eikä gangsterointi päästä täysin sisäänsä tälläkään kertaa. Sitä suuremmalla syyllä uskallan väittää, että Profeetta on erittäin hienosti tehty, tärkeäkin, elokuva, joka ansaitsee leffateatterin penkkejä kuluttamaan muutkin kuin perinteisten mafiapätkien katsojat.
