Kosto on vaarallinen motiivi ihmismielelle. Se voi hetkellisesti helpottaa tuskaa, mutta se ei kuitenkaan koskaan tasaa tilejä halutulla tavalla. Sitä yrittää Brian Garfieldin (Väkivallan vihollinen) käsikirjoittaja katsojille kertoa James Wanin (Saw) ohjaamassa tiukkatunnelmaisessa trillerissä Death Sentance, jota pidetään eräänlaisena re-makena/jatko-osana edellä mainitulle Väkivallan viholiselle.
Nick (Bacon) todistaa jengiläisten kasteen huolto-asemalla. Raakuus nimittäin kohdistuu Nickin poikaan, jonka kuoleman seurauksena mukavan perheenisän mielentila alkaa järkkyä koston puolelle. Kostosta syntyy takaa-ajo, joka on kummallekin osapuolelle henkilökohtainen. Alkamassa on väkivallan kierre, jossa kaikki keinot on sallittuja.
Paikoitellen todella koskettava tarina avautuu katsojalle brutaalilla tavalla. Kerronta hoidetaan omaperäisesti, eikä kyseessä ole mikään takautumien yhteissumma. Kevin Bacon tekee persoonallisen ja vakuuttavan roolin perheenisänä, jolle ei jätetä valinnanvaraa. Hahmoihin päästään todella hyvin kiinni ja katsoja on läsnä kokoajan. Yksi tähän vaikuttava asia on päähenkilön aggressio, jota ei katsoja osaa pitää hyvänä eikä pahana. Ihminen reagoi tiettyihin asioihin tietyllä tavalla. Vihamielisyydestä tehdään elintärkeä osa ihmistä, joka on tässä tapauksessa vahvuus, eikä perityn geenin lisävaruste. Päähenkilön yksipuolinen moraali on myös ihailtavaa katseltavaa.
Myös muut hoitavat roolinsa sen vaatimalla tavalla. Oikeastaan ketään ei jätä mitään negatiivista sanottavaa suorituksistaan.
Näyttelijäkunta on loppujen lopuksi melko pieni, joten kaikkiin ehditään tutustua jonkin verran vaaditulla tavalla. Huumoria viljellään pienissä määrin. Hymyn huulille hetkeksi tuo ainakin John Goodmanin tulkitsema asekauppias, jonka tärkein houkutin on raha, eivät perhesiteet.
Toteutus sisältää tyylikästä kameratyöskentelyä. Brutaalin paukuttelun keskellä nähdään pari todella loistavaa kuvauskikkaa, joissa yksi ainoa kamera seuraa Baconin pakoa moniulotteisessa parkkihallissa ja myöhemmin tämän kotona. Ahdistava, mutta tyylikäs kuvaustapa on elokuvan kulkevuuden kannalta suuri ja tärkeä osa elokuvaa. Kuvasto on muutenkin kaikin puolin monipuolista ja kätevää. Kohtauksia on tasapuolisesti tallennettu niin päivään kuin yöhönkin. Musiikki ansaitsee myös maininnan. Kauniit, tunteelliset ja paikkansa hakevat kappaleet ja sävellykset kuvastavat menetyksen tuskaa ja kaipuuta todella vahvalla tulkinnalla.
Kyseessä on siis vuoden 2007 parhaimpia elokuvia, joka julkaistiin Suomessa suoraan dvd-levitykseen, ja sen takia elokuva on jäänyt vähemmälle huomiolle. Estotonta trilleriä, jonka teho tuottaa potentiaalia kerta toisensa jälkeen.
