Elokuvia rikollisista ja huumeista on pilvin pimein, eikä Ted Demmen ohjaama Blow tuo loppujen lopuksi paljonkaan uutta tai vallankumouksellista aiheeseen. Kyseessä on tositarinaan (Bruce Porterin kirjaan ’Blow: How A Small-Town Boy Made $100 Million with the Medellin Cocaine Cartel and Lost It All’) perustuva elämänkerta, joka kertoo nuoresta pojanklopista, joka päättää ottaa elämälleen uuden suunnan parempaan matkustamalla Kaliforniaan marihuanabisnekseen. Nopea ja helppo raha viehättää, ja usemman tapahtuman seurauksena Johnny Deppin tulkitsema George Jung ajautuu suuren luokan kokaiinibisnekseen sen aikojen pahimpien huumekartellipomojen kanssa.
Tarina alkaa vahvasti kertomalla George Jungin lapsuudesta ja vanhemmista, joka synnyttää yhden idean miksi jotkut päättävät aloittaa rikollisuuden oikukkaan polun; pelko siitä, että oma elämä ajautuu yhtä suuriin vaikeuksiin kuin vanhempienkin. Kalifornian rannoilla kuvatut kohtaukset ovat yhtä glamouria; aurinko paistaa, hiekka polttaa, tytöt ovat kauniiita, ja pilveä poltellaan kuin viimeistä päivää. Tässä vaiheessa tuntuu siltä, että tarina menettäisi kaikessa loistokkuudessaan uskottavuutensa, mutta Georgen ensimmäisen pidätyksen jälkeen sävy muuttuu täysin. Suhteet vankilassa syövyttävät Georgen mieleen idean järkyttävän suuresta rahasta, ja tässä korostuu ihmisen suurin heikkous: raha. Kokaiinin salakuljetuksen myötä riskit nousevat järjettömän suuriksi, mutta niin kauan kun bisnes kukoistaa ja miljoonat tulevat liukuhuhnalta, kaikki pelaa hyvin. Ainakin siihen asti, kunnes kaverit joihin olet vuosikausia uskoutunut puukottavatkin sinua selkään, kuvainnollisesti siis.
Blow ei tyydy ainoastaan selittelemään 70-luvun huumerikollisuudesta, vaan on myös hieno tarina miehestä, joka saa kaiken ja menettää kaiken. Elokuva on ennen kaikkea Johnny Deppin suurta juhlaa, ja miehen kylmä viileys ja tarkat eleet on vakuuttavaa seurattavaa. Muille hahmoille ei juuri suoda prime-timea, ja esimerkiksi kansikuvassa poseeraava Penelope Cruz tekee yllättävän pienehkön roolin Deppin kuumaverisenä (ja huomattavan kurvikkaana) vaimona. Laatunäyttelijä Ray Liotta vetää upean sivuroolin Deppin hiljaisena isänä, joka ei ikinä ole hyväksynyt poikansa tekosiaan, mutta rakastaa tätä kaikesta huolimatta.
Blowin loppu on suurta elokuvajuhlaa. Huumesekoilut jätetään sivualalle, ja päärooliin asetetaan perhearvot ja ne elämän huonommat ajat. George Jungin tytär tuo elokuvaan koskettavan kontrastin: Valheeseen, salailuun ja likaiseen peliin vuosikausia turvautunut isä vastaan tytär, joka on siveyden ja viattomuuden esikuva. On hyvinkin todennäköistä, ettei tilanne ollut oikeassa elämässä näin mustavalkoista, mutta elokuvan kannalta se toimii hyvin. Loppukohtauksissa oli jo aika herkkä fiilis.
Kokonaisuudessaan Blow oli erittäin hieno kokemus, joka ei yrittänyt ihannoida rikollisuutta eikä sortunut turhaan moralisoimiseen; se kertoi asian niin kuin se todellakin oli. Lopussa kiitos ei välttämättä aina seiso.
nimimerkki: SpaceCadet1
