”Ennen pantiin mirrit multaan, nyt ne pannaan Suvikultaan.”
Mitäpä sitä aikamies tekisikään satunnaiselle maasta löytämälleen valkoiselle tahralle? Kokaiinipöllyisinä kasarivuosina tuotetun The Stuffin logiikalla ainut oikea tapa käsitellä moista ympäristöjätettä on kastaa siihen paljas sormensa ja työntää sitten suuhunsa kuin räkää leikkikentällä. No mutta, sehän maistuukin aivan hattaralta! Valkoinen mömmö kelpaa vaikka välipalaksi perheen pienimmille – siitä pitävät äiti ja isäkin. Koko kohlo virtaa öljyn tavoin suoraan maasta, joten erillistä prosessointia tai sokerointia ei tarvita juuri nimeksikään. Siksipä ”The Stuffiksi” ristittyä syötäväksi kelpaavaa kemikaalia aletaankin markkinoida luonnollisena ja lisäaineettomana herkkuna. Yksikään eläin ei kärsinyt tätä limaa tuottaessa, eikä sen tuottaminen ainakaan pahentanut ilmastonmuutosta ja luontokatoa. Valkoisen liman syöminen saattaa myös auttaa akne-, itsetunto- ja ylipaino-ongelmiinkin.
Varmaan.
Ehkä.
Niinpä muuan amerikkalainen elintarvikebulvaani ottaakin tehtäväkseen saattaa koko maailman tietoiseksi uuden ihmeaineen siunauksellisuudesta. Yhdessä pienessä katoavassa hetkessä koko maailman mediat täyttyvät toinen toistaan naurettavammista mainoksista maasta löydetyn vitivalkoisen liman tyrkyttämiseksi joka kodin ruokapöydälle. Sitkeät huhut kertovat salaperäisistä katoamisista ja sairastumisista, mutta julkisuudessa moiset höpinät kuitataan silkkana salaliittoteoriana, aivan kuin taannoinen margariiniskandaali sekä sikainfluenssarokotusten sivuvaikutuksetkin oikeassa elämässä. Miljardiluokan bisnesten ollessa kyseessä kaikenlaiset lääke- ja elintarviketurvallisuuteen liittyvät pikkuseikat saavat palttua huolettoman pikaisen lanseerauksen tieltä. Poliitikot ja sijoittajat kusevat hunajaa, ja auton alle jääneistä kissoista keitetään jatkossakin rasvat margariiniksi. Ongelmien ilmetessä tuote lähinnä brändätään uudelleen, ja bisnes jatkuu entisellään.
Kaikenlaisten eksploitaatio- ja halpaleffojen veteraani Larry Cohenin satiirisessa mustassa komediassa ilkutaan toisin sanoen varsin avoimesti mainitun iänikuisen ja kerta toisensa jälkeen toistuvan ongelman suuntaan. Lieneeköhän Cohenilla ollut enemmänkin hampaankolossa, sillä itse elokuvan toteutus tuntuu tällaiseksi halvaksi kasarileffaksi jopa poikkeuksellisen näkemykselliseltä. Tähän hupailuun on selvästi pantu tarkoituksella mahdollisimman paljon tyypillistä Hollywood-tuotesijoittelua sekä palkattu näyttelijöiksi tuolloin tunnettuja mainoskasvoja ja ulkonäön perusteella myös huippumalleja esittämään ihannoitua amerikkalaista keskiluokkaa. Erityisen silmiinpistävää onkin Cohenin elokuvassa sen erinomainen roolitus: keskeisen perheen kaikki jäsenet esimerkiksi ovat ulkonäöltään kauniita, ja kaikilla on samanlaiset jäätävänsiniset silmät sekä aavemaisen intensiivinen katse, vaikka lapsia lukuun ottamatta nämä eivät olekaan oikeasti sukua toisilleen.
Toinen erityisen kiehtova aspekti The Stuffissa on sen näyttävä erikoistehostearsenaali. Cohenin teos imee selvästi inspiraationsa 1950-luvun vainoharhaisista tieteiskauhuleffoista sekä erityisesti Blobista – tietyt limaefektit ovatkin selvästi saaneet inspiraationsa suoraan viimeksi mainitusta. Tälläkin kertaa mystinen substanssi paljastuu ulkoavaruuden uhaksi ja ihmisiä ravinnokseen nakertavaksi eläväksi olennoksi, mutta kasarilla kun ollaan, pitää yleisölle tietysti näyttää myös groteskilla tavalla räjähtäviä ja sulavia päitä sekä valtoimenaan seinillä, katossa ja vessanpöntössä virtaavaa valkoista mömmöä hyökkäämässä kaiken istuen, seisten, katetrin tai pullon kautta kusevan kimppuun. Cohenin leffan näyttelijöille kokemus ei kuulemma ollut käytännössä kovinkaan hauska, sillä kuvauksissa käytetty vaahtosammutinlieju haisi pökerryttävän pahalle ja lähti vain vaivoin irti vaatteista. Pienemmässä skaalassa hyödynneettiin erikoistehosteissa myös jäätelöä, jugurttia ja muuta saatavilla ollutta nestemäistä valkoista massaa. Joka tapauksessa jälki on erinomaista.
Cohenin The Stuff ei siis olekaan mikään järin älyllinen tai taiteellinen huipputeos, mutta sen satiiri toimii, ja toteutus on yleisestikin ottaen erittäin laadukasta ja viihdyttävää jälkeä. Tietty tästä voi saada tiettyä nostalgista värinääkin, mikäli kasari sattuu olemaan erityisen mieleen. Henkilökohtaisesti jään kuitenkin odottamaan The Stuffin tulevia leikkaamattomia julkaisuja. Cohenhan nimittäin on kertonut alkuperäisen version olleen huomattavasti julkaistua pidemmän ja monitasoisemman, mutta joutuneen leikkauspöydälle lähinnä tiiviimmän rytmityksen vuoksi. Saksitut kohtaukset löydettiin vasta jokin aika sitten, joten taivaankappaleiden ollessa oikeassa asennossa myös alkuperäistä vastaava ohjaajan versio saattaa vielä sekin olla mahdollinen ohjaajan itsensä valitettavasta poismenostakin huolimatta.
Jääkäämme siis vartomahan…
”…purkin ja pussin päällä on selostettava, mitä se sisällänsä pitää. Ettei Mirri-vainaata sanota kookospähkinäksi.”
