Tämä elokuva kertoo valheista, petkutuksesta ja huijauksesta. Valheista siis. Sen kertoo amerikkalainen mies jonka ura valehtelijana, petkuttajana ja huijarina sai alkunsa petkutuksesta. Tämä amerikkalainen petkuttaja ohjaa elokuvaa tavalla joka etenee katkeamattomana mielleyhtymien virtana ja suuren petkuttajan itsevarmuudella. Sen erittäin ohut lähtökohta on taideväärentäjä Elmyr de Hory Elmyr de Hory (Elmyr de Hory) ja kirjailija Clifford Irving (Clifford Irving) joka itse syyllistyi petkutukseen. Väärentäjien ja petkuttajien kertomukset kertoo petkuttaja, joten mikä on toden, autenttisen ja aidon raja ja merkitys.
Orson Welles ohjastelee dokumentin mikä rikkoo dokumentin tavanomaiset konventiot. Ennen kaikkea sen yleisen pyrkimyksen totuuteen tai ainakin siihen yhteen, perusteltuun argumenttiin. Kerronta, aihe ja jopa sisältö laavailee reunasta toiseen ja katselee petkutusta monista suunnista ja koko ajan elokuvan ohjannut petkuttaja alleviivaa petkutuksen kaikkivoipaisuutta.
Elmyr de Hory ja Clifford Irving ovat yksinä aiheina joiden perusteella Orson Welles tarkkailee koko rehellisyyden paradoksia. Myyttisen pronssikolossin parran ja häikäilemättömän huijarikauppiaan ystävällisten maneerien takaa kuikuilee elämää ja maalimaa tarkkaillut persoona ja rehellinen petkuttaja.
Elinvoimaisen, hyväntahtoisesti pilkallisen ihmettelyn taustalla kuitenkin on paradoksi. Rennosti ja improvisoiden etenevä elokuva syntyy vain millintarkan harkinnan tuloksena ja visuaalinen kauneus millä Welles muodostaa esityksensä on pelkkä tausta pyrkimykselle antaa taiteelle arvo sen itsensä perusteella. Koko ”autenttisuuden” teoria joutaa romukoppaan taitelijan itsensä väärentäessä taideteoksiaan.
Elävä, hykerryttävän hauska ja piittaamattoman kiero ”dokumentti” petkutuksesta on tunnelmaltaan yhtä lavea kuin aiheeltaan, sillä melankolinen muistelu kiepahtaa sekunnissa veitikkamaiseksi muistutukseksi siitä että tunnin ajan kaikki olisi totta ja että se tunti on jo loppunut. Se ei ole täydellinen, mutta kun epäsovinnaisen tyylin ylitse pääsee huomaa että petkutuksesta voi kertoa vain alleviivamalla petkutusta itseään. Orson Welles kertoo petkutuksesta rehellisen petkuttajan showmielellä ja se on nautinnollista.
