P. T. Andersonin (Boogie nights) Magnolia ei ole sitä typerintä Hollywood-leffaa. Tarina kertoo poliisin, kuolevan miehen, hänestä erkaantuneen poikansa ja nuoren vaimonsa, lapsitähden, entisen lapsitähden, tietokilpailun juontajan, hänen vaimonsa ja tämän tyttären elämistä vuorokauden aikana – huh! Luulisi että ote herpaantuu näin monella pääosahahmolla, mutta ei.
Jokainen hahmo on saatu pohjattoman syväksi, jokaisella on oma tarinansa ja salaisuutensa, jokaista kohtaan tuntee… jotain. Magnoliassa ei ole isompaa juonellista klikkiä kaikkien hahmojen välille, muttei sellaista tarvitakaan. Leffa kysyy mitä voi antaa anteeksi, miten selvitä jokapäiväisistä esteistä ja kuolemasta?
Näyttelijät tekevät loistavaa työtä. Vaikuttavimpia ovat John C. Reillyn ja Melora Waltersin työt rakkautta etsivinä sieluina, Philip Seymour Hoffmanin rooli sympaattisena mieshoitajana – jopa Tom Cruise todistaa olevansa muutakin kuin nätti kasvo.
Kolme tuntia voi näyttää pitkältä, mutta jokainen kohtaus on kirjoitettu sen verran hienosti ja huolella, ettei mitään haluaisi leffan nähtyään saksia siitä pois. Anderson on sisällyttänyt Magnoliaan monia yksityiskohtia jotka eivät aukea vielä toisellakaan katselukerralla. Elokuva jättää muutenkin paljon tulkittavaa katsojalle itselleen, eikä pidä tätä tyhmänä. Loppumetreillä katsoja saa todistaa yhtä kaikkien aikojen parhaista käänteistä, josta en henno paljastaa enempää – kohtauksen voi kuitenkin nähdä useammalla tavalla, katsojasta riippuen. Käsikirjoitus on yksinkertaisesti sanottuna siis aivan loistava.
Edellämainittujen lisäksi on vielä kehuttava kamerankäyttöä ja musiikkia. Ohjaus liikkuu uniikisti vangiten jokaisen kohtauksen omalla intiimillä tavallaan, ja Aimee Mannin kaihoisa musa kuvastaa leffan olemusta ytimekkäästi, niin sanaltaan kuin säveleltäänkin.
Kaikille Magnolia ei kuitenkaan sovi; se on pitkä, kaavaton ja monille ehkä vaikeaselkoinen. Onko tuo miinus vai plussa, se jää lukijan päätettäväksi. Mutta. Itse kuulun joukkoon, joka nostaa Magnolian 90-luvun kenties parhaaksi draamapläjäykseksi ja nykyelokuvan mestariteokseksi. Siinä vaan on sitä jotakin.
