Eden Is West kertoo tarinan yhden venepakolaisen uuden elämän käynnistämisestä Ranskassa. Varsinainen taustatarina taitaa olla laajempi käsite, nimittäin syrjäytyminen, syrjiminen ja eriarvoisuus. Elokuva on tiukkaa tavaraa ns. hyväosaisten ja vähäosaisten elämän eroista.
Elias lähtee monen muun kanssa laivalla Ranskaan etsimään onnea. Onnen löytämiseen tarvitaan – niin, onnea. Sen lisäksi siinä tarvitaan uimataitoa, kävelyä kestäviä jalkoja, oivalluskykyä sekä apua muilta ihmisiltä. Suurena apuna on toiset köyhät, mutta myös rikkaat. Lomaparatiisissa oleileva Christina luulee löytävänsä toyboyn, mutta Elias onkin paljon monitahoisempi tapaus. Hyvinvoiva, mersulla liikkuva pariskuntakin auttaa Eliasta kyydin ja klementiinien muodossa. Mersumiehen hyväntahtoisuus tosin kestää vain pienen hetken.
Koko matkan mukana kulkee kuitenkin sirkusmiehen hyväntahtoisuus. Hän kutsuu Eliaksen luokseen Pariisiin, eikä Elias sitä kutsua unohda.
Eden Is Westiä katsellessa tuli monta kertaa mieleen Kaurismäen veljekset. Elokuva on lajityypiltään road movie, jossa päähenkilöllä on unelma. Se unelma on, kuinka ollakaan, Pariisi. Matkalla Pariisiin kuljetaan laivalla, autolla, junalla, hinurin lavalla, moottoripyörän kyydissä, kävellen ja juosten – noin muutamia mainitakseni.
Päähenkilö Elias on hiljainen, ei puhu muuta kuin silloin kun on pakko. Nyökkäily ja pään pudistaminen toimivat kommunikaatiovälineinä siinä missä sanatkin.
Dialogi on muutenkin vähäistä, sisältäen kuitenkin upeita lausahduksia. Kun uimarannalta löytyy ruumiita, käy hyvinvoivalta näyttävä turistipariskunta seuraavanlaisen sananvaihdon:
“Emme voi enää uida täällä.”
“No onhan meillä uima-allas.”
Rekkakuskin toteamus: “Ei hän ole terroristi. Terroristit lentävät ja heillä on paperit. Hän on vain nälissään”, sopisi mihin tahansa kaurismäkeläiseen elokuvaan mihin tahansa kohtaan, on se sen verran upea ja universaali lausahdus. Vain maisemat erottavat: Eden Is Westissä Välimeren rannikko vaihtuu sujuvasti lumisiin Alppeihin ja edelleen maaseudulle viinitilojen keskelle.
Jo alkumetreillä käy selville, että elokuvassa Elias kohtaa neljänlaisia ihmisiä: ensinnäkin pahoja poliiseja, toisekseen muita vähäosaisia – pääosin pakolaisia. Kolmas ihmisryhmä ovat ne parempiosaiset, jotka käyttävät paperittomia maahantulijoita hyväkseen eri tavoin, ja neljäs tietysti “kunnon ihmiset”. Yhteenkään näistä ei varsinaisesti pääse kiintymään, pääosin siksi, että aina täytyy paeta. Osittain myös siksi, että unelma jostakin ajaa liikkeelle. Tällöin liiallinen kiintyminen olisi pahasta. Yhteistä näillä ryhmillä on se, että jokaisen kanssa saa aikaan konfliktin. Joskus kyse on reviirisodista, joskus selviytymisestä, joskus vain väärinymmärryksistä.
Hupaisana yksityiskohtana mainittakoon vielä se, kun lomaparatiisin väen lähtiessä metsästämään alueella pesiviä pakolaisia, he värväävät mukaansa Eliaksen, pakolaisen. Siellä hän sitten etsii itseään ja muita kaltaisiaan.
Elokuva osaa hienosti kuvata sekä laittoman pakolaisen päivien kulkua että paikallisten tapojen opettelua. Asiat todellakin ovat erilailla eri puolilla maailmaa. Kaikesta huolimatta elokuva myös kertoo siitä, että ihminen, tässä tapauksessa venepakolainen Elias, pystyy kyllä toimimaan huonoissakin olosuhteissa jos hänellä on unelma paremmasta.
