Varoituksen sana alkuun! Gravity on erittäin spoileriherkkä, joten varoitan lukemaan arvioni omalla vastuullanne.
Gravity oli itselleni hyvin poikkeuksellinen leffa. Harvoin nimittäin tulen katsoneeksi teatterissa mitään, mistä tietäisin etukäteen yhtä vähän. Muutamia asioita tiesin, ensinnäkin sen että hype leffan ympärillä oli ja on edelleen valtava, leffa sijoittuu kokonaan avaruuteen sekä varsinaisia näyttelijöitä on vain kaksi: George Clooney ja Sandra Bullock. Ja tietysti James Cameronin möläytys: kyseessä on hänen mukaansa kaikkien aikojen paras avaruuselokuva. Tuollaista sammakkoa ei allekirjoittanut hevillä sulata, etenkin kun 2001: Avaruusseikkailu on hyvin lähellä omaa suosikkielokuvaani. Seurauksena oli paitsi varsin kaksijakoiset odotukset Gravityä kohtaan, myös automaattinen vertailu Avaruusseikkailuun.
Turha kai sitä on mitenkään kierrellä: Gravity jää käytännössä jokaisella osa-alueella Avaruusseikkailun jalkoihin. Sen mitä veljeltäni etukäteen kuulin, Gravityä oli kehuttu muun muassa avaruuden suuruuden ja yksinäisyyden kuvauksen onnistumisesta. Parhaimmillaan se onnistuukin alussa, jolloin katsoja ei ole vielä tottunut harvinaiseen ympäristöön, ja jolloin sydämentykytyksiä aiheuttaa pelkästään avaruusaseman korjaaminenkin. Vaan kyllä sanoisin, että Avaruusseikkailu tekee sen paremmin. Syitä on kaksi. Ensiksikin Avaruusseikkailussa (tarkoitan nyt ennen kaikkea kolmatta osiota, jossa alus on matkalla Uranukselle) ei näy Maata tai muuta kiintopistettä, jolloin etäisyyden valtavuus iskee voimakkaammin. Gravityssä maa on koko ajan näkyvissä, jolloin toivo on koko ajan läsnä. Tärkeämpi syy on hahmot. Gravityssä hahmot jäävät etäisiksi, jolloin heidän kohtalonsa ei liikuta niin paljon. Avaruusseikkailussakaan hahmot eivät aiheuta eityistä kiintymystä, mutta tehtävä ja päämäärä (monoliitin mysteeri) kylläkin.
Hahmoissa on yksi Gravityn keskeisistä ongelmista. Sandra Bullock näyttelee ihan onnistuneesti keskivertoa haastavamman (paljon takkuilevaa hengitystä, läähätystä, pakokauhua jne.) roolinsa, mutta George Clooney tekee kyllä yhden kehnoimmista suorituksistaan vähän aikaan. Siitä ei välttämättä voi syyttää vain Clooney’a itseään. Ongelma on nimittäin se, että hänen hahmonsa on suorastaan stereotyyppisen georgeclooneymäinen. Vähän flirttiä, hauskoja huulia, mutta kuitenkin isällinen ja vastuuntuntoinen. Tästä syystä kai jotkut Clooneya vihaavatkin? Summa summarum, molempia hahmoja vaivaa jo aikaisemmin mainitsemani tarttumapinnan puute.
Toinen asia, mistä Gravityä on ylistetty: visuaalinen ilme ja 3D. Kaikki se hype ja ylistys huomioon ottaen, Gravity ei lopulta tarjoa visuaalisesti juuri mitään uutta. Suurin osa elokuvan maailmaa on luonnollisesti uusinta CGI-tekniikkaa. Realistisuudessaan Gravityn visuaalisuus nousee Avaruusseikkailun yläpuolelle, mutta kun ottaa huomioon kontekstin ja elokuvien tarkoitusperän, ei edes visuaalisuudessa Gravity päihitä kaikkien aikojen (avaruus)elokuvaa. Avaruusseikkailun audiovisuaalinen kokonaisuus on nimittäin parhammillaan niin huikeaa seurattavaa, ettei Gravity ole lähelläkään tarjota yhtä huikeaa Elokuvallista antia. Entäs 3D sitten? Tästä voi toki olla montaa mieltä, mutta omani on se, ettei kolmiulotteisuus lopulta tuonut mitään lisäarvoa Gravitylle. Unohdin kaikissa muissa kohdissani katsovani 3D:tä, paitsi niissä, joissa avaruusromua tehostettiin 3D-efektein.Tästäkin siis piste Avaruusseikkailulle, jonka 3D-osuudet ovat tietysti lopun surrealistisessa madonreikäkohtauksessa. Paikoin värikäs visuaalinen ilotulitus nimittäin luo kolmiulotteisia näköharhoja (ainakin omalla screenilläni näin kävi).
Gravityä markkinoitiin avaruuden hiljaisuudella. Yksi suurimmista pettymyksistä liittyy juuri tähän. Gravity ei juurikaan hyödynnä hiljaisuutta tehokeinona, ja silloinkin kun se niin tekee, ratkaisut tuntuvat varsin helpoilta. Koko ajan kuuluu joko musiikkia, puhetta, hengitystä tai radioiden taustakohinaa. Tämä on myös yksi syy, miksi Gravityn avaruus ei tunnu niin musertavan valtavalta. Toisaalta juuri täydellisen hiljaisuuden käyttäminen on yksi niistä tehokeinoista, jotka Avaruusseikkailussa tuovat sen äärimmäisen kontrastin ja syventävät avaruuden valtavuutta. Musiikki sinänsä on ihan kelpotasoa, mutta siinä mielessä yllätyksetöntä, että noudattaa varsin perinteisiä Hollywood-kaavoja. Vuoroin eeppistä, vuoroin melankolista ja toisaalta taas hyytävää, jännitystä tehostavaa. Incecption-tyylistä rumputunnelmointia ei sentään ole luvassa.
Se asia, jossa Gravity voittaa aidosti Avaruusseikkailun, on fysiikka. Vaikka se saattaakin kuulostaa pieneltä jutulta, tuo juuri realistinen fysiikka Gravityyn sitä omaleimaisuutta, mikä nostaa sen keskiverto Hollywood-leffan yläpuolelle. Fysiikan lakeja noudattavan liikkeen seuraaminen on aidosti tuore kokemus. Samalla se myös kuvaa tehokkaasti, miten ihminen on ympäristönsä sääntöjen vanki. Myös leffan tärkeimmän juonenkäänteet liittyvät enemmän tai vähemmän fysiikan ilmiöihin.
Teemoiltaan Gravity sivuaa Avaruusseikkailua. Molemmissa avaruus tuo esiin ihmisen mitättömyyden maailmankaikkeudessa ja voimattomuuden sitä vastaan. Gravity käsittelee eksistentialismia jopa kieron hauskalla tavalla: Sandra Bullockin hahmo, joka on menettänyt käytännössä kaiken paitsi työnsä, joutuu lähes vasten tahtoaan taistelemaan oman selviytymisensä puolesta miltei toivottomassa tapauksessa. Pohdiskelu jää Gravityssä kuitenkin marginaaliin, onhan kyseessä puhdas jännäri.
Jospa yrittäisin hetkeksi unohtaa kokonaan Avaruusseikkailun. Mitä Gravity tarjosi? Aika perus Hollywood-jännärin. Eksoottinen tapahtumapaikka sekä sen säännöt luovat aavuudestaan huolimatta tehokasta klaustrofobiaa. Osaa juonenkäänteistä voi pitää rohkeina, mutta osa on valitettavasti jo tuhanteen kertaan kaluttu. Sinällään juoni on pelkistetty, mutta varsin mielenkiintoisesti rytmitetty. Elokuva luottaa muutamien käänteiden, eksoottisen ympäristön ja epätoivon ja sen voittamisen voimaan. Ensimmäisen katselukerran perusteella Gravity vaikutti valitettavasti myös varsin kertakäyttöiseltä, sillä jännite perustuu avaruuden lisäksi jatkuvista uusista haasteista selviämiseen.
Gravity oli ehdoton pettymys. Jos sitä pitäisi kuvata yhdellä sanalla, Hollywood ei olisi kaukana totuudesta, ja sehän ei koskaan ole hyvä asia. Ehkä silti olisin saanut enemmän irti, jos James Cameron ei olisi pakottanut minua vertaamaan tätä 2001: Avaruusseikkailuun. Kuitenkin vertailu on mielestäni loogista, sillä yhtymäkohdat Gravityn ja Avaruusseikkailun Uranus-osion välillä ovat yllättävänkin suuret. Mielenkiintoisinta on nähdä, onnistuuko paljon hypetetty Gravity nousemaan tulevaisuudessa Avaruusseikkailun kaltaiseksi kulttiteokseksi. Toivottavasti ei.
