Vuonna 2008 ilmestynyt, Clint Eastwoodin ohjaama ja tähdittämä Gran Torino sattui kohdalleni vasta pari vuotta sitten. Takakansi ei paljoa valaissut ja olin kuullut tästä leffasta vain sen, että tämän piti jäädä Eastwoodin viimeiseksi. Näin ei tosin käynyt, mutta jos olisi, niin Eastwood olisi jäänyt eläkkeelle hienosti ja aplodien saattelemana.
Walt Kowalski (Clint Eastwood) on Korean sodassa taistellut, kovettunut, pahasuinen ja ennakkoluuloinen mies. Hän asuu Yhdysvalloissa esikaupunkialueella, jossa elää hyvin vähän amerikkalaisia ja liikaa ”vinosilmiä” ja ”lakuspedejä” hänen omien sanojensa mukaisesti. Vaimonsa hautajaisten jälkeen Walt suuttuu perheelleen, joka haluaisi laittaa hänet vanhainkotiin. Walt heittelee nämä ulos ja heidän välinsä joutuvat lähes katkeamispisteeseen.
Naapurissa asuva hmong-heimoon kuuluva perhe kärsii aluetta kontrolloivasta rikollisjengistä (adrenaliinin nostattamiseksi jengiläiset ovat korealaisia), jotka usuttavat hmong-perheen ”pallittoman” pojan Thaon (Vang) varastamaan Waltin upean Ford Gran Torinon. Walt alkaa opettaa Thaoa mieheksi ja hänen kova kuorensa alkaa rakoilla. Pian rikollisjengistä tulee myös Waltin ongelma ja näin alkaa koston kierteen täyttämä surullinen ja karu draama. Sivujuonena nuori pappi yrittää saada Waltin käymään ripittäytymässä.
Gran Torinon tarina ei ole mitenkään moniulotteinen, mutta tylsäksi sitä ei voi sanoa. Elokuva on pääpiirteittäin vanhan miehen henkinen kasvukertomus, jonka pääteemana on kysymys kostosta ja siitä, onko se oikein.
Juonellisesti Gran Torino pysyy hyvin kasassa, eikä yritä mahduttaa mitään turhanpäiväistä mukaan. Gran Torino esittää ongelman ja tuo siihen esille ratkaisuja, jotka eivät ole tarkemmin ajateltuina niitä parhaita vaihtoehtoja. Rikollisjengi tekee vähän väliä niin inhottavia ja julmia asioita, että katsoja samaistuu Waltin ja tämän naapuriperheen tuskaan ja haluaa hyvien tyyppien voittavan. Ilmeisyyttä ja oikeudenmukaisuutta huutava loppu pitää katsojan mielenkiinnon yllä. Silti loppuratkaisu ei ole päivänselvä ja se on siksi lähes pakko katsoa. Elokuvassa kiintoisaa katsottavaa on kokoaikainen koston kierre. Aina, kun alkaa kuulua bassovahvistettua räppimusaa ja urheilumallinen amisteiniauto kurvaa kuvaan, niin tietää, että kohta tapahtuu, ja vaikka elokuvaan janoaa tapahtumia ja toimintaa, niin toisaalta inhottaa ajatella, mitä julmuuksia voi olla edessä. Ns. jenkkidraama ei myöskään onneksi paista Gran Torinon juonesta läpi, se nimittäin pilaisi elokuvan uskottavuuden.
Konkarinäyttelijä Clint Eastwood on täydellinen valinta Walt Kowalskikisi. Normaalisti vähemmän Fuckia suoltava Eastwood onnistuu olemaan todella uskottava äijämäisenä Kowalskina, sortumatta missään vaiheessa machoiluun. Eastwoodilla on karismaa, ja aina hänen kirotessaan tai kertoessaan kaunistelemattoman jyrkän mielipiteensä, alkaa hymyilyttää surullisesta tarinasta huolimatta. Thaon rooliin valittu Vang suoriutuu myös ihan hyvin samoin, kuin kaikki muutkin elokuvan näyttelijät. Erityisesti mieleen jäi kohtaus, jossa Eastwood haukkuu mustaihoiset jengiläiset niin, että heiltä kliseisesti sanottuna loksahtavat leuat.
Elokuvan tapahtumaympäristö on myös sopivan suppea ja onnistuu näyttämään uskottavan turvattomalta.
Kaiken kaikkiaan Gran Torino ei ole elokuvana mitenkään uudenlainen. Tarina kerrotaan suhteellisen puolueettomasti ja lopun luulisi miellyttävän jokaista katsojaa. Ja toki Gran Torino on todella hyvä, kiinnostava, koskettava ja paljon muutakin. Eastwoodille voi myös nostaa hattua ja kumartaa.
