Pelien kääntäminen elokuvamuotoon on vaativa taiteenlaji, jota kukaan ei valitettavasti tällä haavaa osaa välttävää kummemmin. Jälki on yleensä yrittäjästä riippumatta ollut luvattoman huonoa, kuten tapaukset Resident Evil Apocalypse ja Uwe Bollin Alone in the Dark esimerkiksi osoittavat. Ehkäpä lähimmäs onnistumista päästiin vuoden 2001 Tomb Raiderilla, mutta ei siitäkään ole lapsille paljoa kertomista, koskapa niin yksitoikkoisella juonella sitäkin elokuvaa rangaistiin. Siitä huolimatta, koska pelielokuvat ovat nyt Hollywoodin uusinta hottia, mikään näistä nöyryytyksistä ei estä Hollywoodin luusereita yrittämästä yhä uudelleen ja uudelleen, siitä todisteena nyt luupin alla oleva Doom.
Union Aerospace Corporationin (UAC) omistamalta tutkimusasemalta Marsista saapuu hätäviesti jonka sisältö ei lupaa ainakaan mitään riemulomaa Sargen (WWE-painija The Rock) johtamalle, raskaasti aseistetulle avaruusmariiniyksikölle. Firman jo päällepäin moraalittomilta vaikuttavat geenikokeet ovat pissineet käsille pahemman kerran ja Arkki-nimisen laitoksen käytävillä juoksentelee zombieita ja muita menninkäisiä, jotka ovat kovasti ihmislihan perään. Nämä pitäisi Sargen tiimin lakaista pois päiväjärjestyksestä, samalla kun yhtiön arkaluontoiset dokumentit pitäisi napata kainaloon, mutta se onkin helpommin sanottu kuin tehty ja tämän saavat mariinitkin huomata kantapään kautta, kun äijiä alkaa pudota matkan varrella yksi toisensa jälkeen.
Muistan lämmöllä 90-luvun puolivälin, jolloin Id Softwaren alkuperäinen Doom oli SE peli jota piti luukuttaa ollakseen katu-uskottava. Pelin Helvetti-teema loi hienon tunnelman joka tästä elokuvasta valitettavasti puuttuu kokonaan, kiitos sen, että koko helvetti-teemaa ei elokuvassa olekaan vaan se on korvattu, tätä nykyä ilmeisen muodikkaalla (ja USA:n kristittyjä varmasti vähemmän loukkaavalla) geenimanipulaatiojuonella, joka kaikkine zombeineen valitettavasti saa Doomin tuntumaan enemmän Resident Evilitä kuin Doomilta. Paha tyylirikko, muttei tarkoita etteikö elokuvasta silti löytyisi montakin nyökkäystä itse pelien suuntaan. Joka Doom-pelejä vähänkään tuntee, tunnistaa elokuvasta helposti lukuisia pikku yksityiskohtia, kuten kaksi legendaarista asetta, Gatling-konekiväärin ja The Rockin esittämän Sargen elokuvan puolivälissä paikantaman, legendaarisen tuhoisan plasmakanuuna BFG:n, joka aikoinaan myös Antikristuksena tunnettiin. Lisäksi Maapallon ja Marsissa sijaitsevan Arkin väliä kuljetaan teleporttausjärjestelmällä joka muistuttaa, ei niin vähää edes, peleissä olleita teleporttilaattoja. Jos pelit ovat entuudestaan tuttuja, se helpottaa katselukokemusta, koska sillä tavoin Doomista saa enemmän irti. Osa elokuvan viihdearvosta tuli ainakin tälle Doom-veteraanille juuri siitä, että saa bongailla peleistä, pääasiassa sarjan uusimmasta Doom 3:sta, tuttuja asioita.
Muutoin Doom kulkeekin sitten aika tuttuja avaruuskauhuleffojen polkuja. Arkin klaustrofobiset maisemat on repäisty melkein sellaisenaan Alien-elokuvista ja pelkoa yritetään pimeän ja ahtauden lisäksi tuoda pintaan ties kuinka monista säikyttelyleffoista tutuilla shokkiefekteillä, joiden käyttö tekee Doomista lähinnä vain ennalta-arvattavan pelottavan sijaan. Elokuvan henkilöhahmot ovat myös jokseenkin paperinohuita, todelliset persoonallisuudet puuttuvat ja koko tiimi voisi olla sellaisenaan repäisty jostain 80-luvun Vietnam-elokuvasta. The Rockin joukkueesta löytyy mm. se pakollinen uskovainen, joka henkensä edestä pelätessään alkaa lainaamaan raamatunkappaleita, kamaa kiskova kaheli, naisia luolamiehen tarmolla flirttaava musta ja nuori kokematon juippi jonka hermot eivät kestä. Muutaman nokkelan lausahduksen Rock kumppaneineen saa suustaan, mutta näyttelijänsuoritukset eivät muutoin ole millään muotoa ikimuistoisia, vaan enemmänkin puisevia, kuin jenkkipainin promot.
Tekijät ovat katsoneet Aliensinsa ja Resident Evilinsä niin perusteellisesti, ettei voisi kuvitella Doomista mitään omaperäistä löytävänsäkään. Asia ei kuitenkaan ole täysin näin, sillä elokuvan ainoa kuningasajatus, Karl Urbanin esittämän päähenkilö John Grimmin näkökulmasta kokonaan kuvattu ns. ”first person shooter”-osio on elokuvan nerokkaimpia oivalluksia. First person shooter tarkoittaa siis tässä tapauksessa sitä, että kokonainen 5 minuutin segmentti elokuvasta seurataan Karl Urbanin silmämunien läpi, hänen vaeltaessaan Arkin käytävillä kaikkea vastaantulevaa ampuen. Ihan kuten peleissäkin ja tätä vaikutelmaa tekijät lienevät tavoitelleetkin. FPS-jakso on suunnattu lähes kokonaan pelien faneille, eikä sen tarkoitus välttämättä aukea räiskintäpeliummikoille, mutta kyseessä on joka tapauksessa elokuvan huumoristisin ja kekseliäin osuus, joka naurattaa ainakin parin hupaisan fraggauksen verran.
Doomista ei ole pelielokuvien genren pelastajaksi. Vaikka Doom onkin kyseisen genren edustajien paremmasta päästä, muuttuu omien ideoiden vähyys miinustavaksi tekijäksi ja uskollisuutta lähdemateriaalille ei taaskaan olla osoitettu riittävästi. Monia yksittäisiä viittauksia elokuvan juuriin pelinä on, mutta kokonaisuutta niistä ei synny. Itsenäisenä toimintaelokuvana Doom taas on keskiverto, ei enempää eikä vähempää. Toimintajaksot olivat ihan perushyviä, mutta jäivät yllättävän harvalukuisiksi ja erityisesti leffan alkuosio ja lopputaistelu laahaavat hieman liikaa. Lisäksi gorea on käytetty melko kitsaasti, kun ottaa huomioon, että Doomin pitäisi kuitenkin perustua maailman väkivaltaisimman pelin titteliä aikoinaan kantaneeseen peliin. Pari anteliaampaa kohtausta ja siinä kaikki. Pelien fanit saanevat tästä kaikkein eniten irti, mutten lopulta pysty kuvittelemaan kenenkään katsovan tätä sitä yhtä kertaa enempää. Vuokraleffa tylsän lauantai-illan filleriksi.
nimimerkki: JAMO
