Eletään 1930-luvun loppua. Riuskaotteinen seikkailija-arkeologi Indiana Jones (Harrison Ford) saa melkoisen vastuksen, kun selviää, että natsit etsivät jumalaista Liiton arkkia aseekseen. Apunaan omapäinen ex-ihastus Marion (Karen Allen) ja luotettava apuri Sallah (John Rhys-Davies) vanha kunnon Indiana käy … hetkonen. Tuo ei ole Harrison Ford, eivätkä nuo Allen ja Rhys-Davies. Pahiksina eivät ole natsit, eikä ylivertaisen aseena käytetä raamatullista vaan mekaanista esineistöä. Pääosassa liihottaa Jude Law lentäjä-ässä Joe Sullivanina. Yhdessä toimittaja ja ex-naisystävä Polly Perkinsin (Gwyneth Paltrow) sekä luotettavan kumppanin Dexin (Giovanni Ribisi) kanssa Sullivan käy vastaan kokonaista robottiarmeijaa. Salaperäisen Totenkopf –nimisen tiedemiehen rakentama konejoukkio nimittäin uhkaa ilmeisesti koko ihmiskuntaa ja maailmaa.
Sky Captain and the World of Tomorrow ei muistuta Kadonneen aarteen metsästäjiä vain juonen peruskuvioiden, genren ja tapahtuma-ajanjakson perusteella – eivätkä yhteydet suinkaan ole sattumaa. Niin Steven Spielberg ja George Lucas kuin Kerry Conran ammentavat sepittämiinsä tarinoihin aineistoa ja tyyliä 1930-50-lukujen seikkailu- ja science-fiction-elokuvista, ja tekevät tätä kautta kunniaa näille alun perin suuren lamakauden aikana yleisön piristämiseksi syntyneille mutkattomille viihdepaketeille.
Jos Indiana Jones-leffat tarjosivat yhtymäkohtia näihin vanhoihin seikkailuihin, on Sky Captain visuaalisesti yhtä suurta perhettä esikuviensa kanssa. Elokuva filmattiin bluescreenin edessä lähes kokonaan ilman perinteisiä lavasteita. Tietokonegrafiikalla on ollut varmaan helpohkoa jäljitellä mustavalkoisten seikkailu- ja film noir-jännärien tyyliä. Edellä mainitun ajanjakson kyseisiä teoksia katselleet löytyvät varmasti tarkkanäköistä mukailua. Hengenheimolaisuuden lisäksi tarjotaan suoria yhtymäkohtia. Dialogiin on kätketty katkelmia paniikin aiheuttaneesta Maailmojen sota-kuunnelmasta ja Tohtori Outolemmestä, vanhoja Teräsmies-animaatioita lapsena katselleet saattavat huomata suurimmissa roboteissa jotain tuttua, ja King Kongiin viitataan, kunnes kaikki kyseisen elokuvan nähneet huomaavat kytkökseen – Internet-foorumeilla jopa väitetään itse jättigorillan kiipustavan erään kohtauksen taustalla Empire State Buildingin seinämää. Digiefekteillä on siis luotu lämpimästi retroileva seikkailu.
Vaan mitkä ovat elokuvan omat ansiot? Koko illan elokuvaa ei voi rakentaa pelkkien kunnianosoitusten ympärille. Kuten Indy-seikkailut, on Sky Captainkin syöksymistä vauhdikkaasta tilanteesta toiseen. Paikoin meno on yhtä sujuvaa tai kenties jopa sujuvampaa kuin Spielberg-Lucas-akselilla parhaimmillaankaan. Tämä koskee kuitenkin vain kohtausten huippua: aina ei homma luista toivotunlaisesti, ja jotkin ideoista ovat jo turhankin lennokkaita. Dexin pajan luomukset ovat ehkä innoittaneet Bond-filmien Q-ukkoa. Lisäksi digitaalituotoksia tuijottaessa iskee väkisinkin ähky, ja mikä pahinta: näin käy lähes jokaisen toimintakohtauksen lopulla. Robotteja puskee joka tuutista, eivätkä monet niistä ole säilyneet kovin arvokkaasti edes viittä vuotta.
Sky Captainissa on luvassa paitsi huikeita tilanteita ja vauhdikkaita ideoita, myös aimo annos eksotiikkaa. Lentokoneella on hyvä kiertää maailmaa, tarkemmin ilmaistuna mystisiä, mutta kiehtovia Aasian ja Oseaniaan maita. Maailma on kuitenkin hieman turhan värikäs paikka. Kaikkein koreilevimpia näkymiä on hankala sulattaa, ja usein hyvin lähelle puhdasta camp-arvoa sukeltava seikkailu syöksyy lopussa älyvapaaseen huikentelevuuteen. Osakiitos tästä kuuluu nahkapuvussa keikoilevalle Angelina Jolielle ja tämän johtamalle ”lentopataljoonalle”. Jude Law ja Gwyneth Paltrow ovat kuitenkin syntyneet rooleihinsa. Law olisi hienoisessa aatelisuudessaan epäsopiva nykypäivän suoraviivaisiin räiskintärooleihin, mutta kontekstin – ja sujuvan lopputuloksen – huomioon ottaen on hänen mukanaolonsa enemmän kuin helppo antaa anteeksi. Raikuvat aplodit myös Paltrow’n reportterihahmolle, joka on nimeä myöden selkeästi film noir-tyylinen itsenäinen nainen.
Vaikka bluescreen-tekniikan ansiosta leffa saa ampua lähes rajattomasti yli, on se piristävä tuulahdus yltiövakavien toimintaelokuvien maailmaan. Rennon leikkisästi etenevä elokuva kannattaa katsastaa sitä suuremmalla syyllä, jos wanhat elokuvat katsojaa ihastuttavat. Kyseessä on hyvän mielen seikkailu, mutta loputtomiin se ei jaksa miellyttää vaan puhkikuluminen uhkaa ennemmin katsojaa kuin DVD-levyä. Suurimpana elokuvan ongelmista taitaa kuitenkin olla nyky-yleisön miellyttäminen: leffa floppasi, eikä Kerry Conranista ole sen koomin kuultu, mikä on elokuvan tyylittelyn huomioon ottaen sääli.
