Aah, kultainen 20-luku: Jazz on ajan musiikillinen äänitorvi, naiset ottavat seksuaalisen vapautumisen ensimmäisiä askeleita, ja tyylikkäästi puetut gangsterit pullistelevat toisilleen vähän kaikesta. Toden totta, ei ole vielä tullut eteen edes keskivertoista gangstereita käsittelevää leffaa. Tai Francis Ford Coppolan, kyseisen genren mammutin ei ikinä uskoisi voivan tehdä huonoa leffaa mafiasta. Cotton Club on, ja syystäkin, Coppolan vähemmän tunnettua tuotantoa 80-luvun alusta, juuri kun Richard Gere oli juuri hypännyt Hollykylän A-listoille American Gigolollaan. Mutta kuten jokaisen kultapojan, niin Rikunkin uran aikana tulee vaihe, kun haluaa tunnustusta vakavasti otettavana näyttelijänä, eikä vain ärsyttävän täydellisen ihon ja sixpäkin tähden.
Siispä, Gere esittää Dixie Dwyeria, astetta parempaa Jazz-muusikkoa, ja erinäisten yhteensattumien kautta hän pelastaa mafioso Dutch Schultzin hengen. Dutch, tai suomennettuna, hollantilainen ottaa Dwyerin siipiensä alle ja keikkaa alkaa pukata joka suunnalta. Samaisessa attentaattiyrityksessä Gere tutustuu myös elämänsä naiseen(Lane), johon hollantilainen valitettavasti myös iskee silmänsä. Näinpä alkaa tavanomainen rimpuilu pois kontrollifriikin pyssynheiluttelijan pauloista minkä aikana stepataan, kuunnellaan jazzia, ja nähdään monia tulevaisuuden suuria nimiä, kuten Nicolas Cage ja Larry Fishburne(Matrixin musta heppu).
Niin, ei voisi uskoa, että Francis Ford Coppola osaisi tehdä huonoa leffaa mafiasta, varsinkin kun käsikirjoitusköörissä on ollut Mario Puzokin. Mutta mikä lie, liikaa ouzoako Puzo lipittänyt, sillä CC:n niin sanotut hyvikset eli Gere ja Gregory Hinesin esittämä steppaaja eivät ole yhtään särmikkään ristiriitaisia ja machoja, kuten Äl Patsiino Kummisedässä. Mukana on tyypillisiä veljesriitoja, mutta konfliktit lutviutuvat liian helposti, että voitaisiin puhua oikeista ihmisistä ja molemmat käyskentelevät kahden tunnin läpi sangen pökkelöinä. Sen sijaan laskelmoivat gangsterit sivurooleissa Bob Hoskinsin ja Fred ”Frankensteinin hirviön salattu lemmenlapsi” Gwynnen johdolla varastavat show’n aina kun pystyvät.
Geren perimmäinen ongelma lienee juuri se, minkä studiopamppukin huomauttaa, kun Dwyer tekee koe-esiintymisen leffaa varten; Surkea näyttelijä, mutta ei näytä hintiltä ja osaa pidellä pyssyä ja tyttöä valkokankaalla. Näinpä juuri. Ei Cotton Clubia tulla muistamaan sen takia, miten Gere murtautui kauniin pojan imagonsa kahleista, tai miten hyvältä hän näytti Clark Gable-viiksissä. Itse asiassa, hieman Clark Gablelta, myönnetään. Jos kuitenkin haluaa aivan välttämättä nähdä Cotton Clubin, niin tehköön sen vaikuttavien musiikkinumeroiden tähden. Jazz pauhaa kovalla, ihmiset tanssivat, ja naiset miellyttävän niukissa asuissa. Lisäksi monet gangsterit perustuvat oikeasti eläneisiin viinatrokareihin, kuten nimenomaisesti pääpahis, Dutch Schultz. Mukaan on ängetty menestysstoorin lisäksi myös väkinäisen tuntuista yhteiskuntakritiikkiä, mutta jää onneksi niin vähälle, ettei sotke tärkeimpiä kuvioita ja Fishburne, sekä Maurice Hines selviytyvät siitä ongelmitta.
