Cannesissa 2002 kohua, paheksuntaa ja halveksuntaa aiheuttanut Irreversible – Syntiset (2002) on epäilemättä 2000-luvun ristiriitaisin ja kohutuin teos. Ja se ei todellakaan ole ihme: Irreversiblen brutaali ja vastenmielinen sisältö suorastaan sinkoutuu katsojan alitajuntaan kuin vaahtosammutin otsalohkoon. Suurin osa Cannesin festivaaliyleisöstä tuomitsi elokuvan pelkäksi itsetarkoituksellisen väkivallan homepesäkkeeksi, mutta mukana oli myös niitä, jotka näkivät verilammikon pintaa syvemmälle.
Irreversible on äärimmäisen dynaaminen ja suoraviivainen elämys. Sanavalinta on sikäli huono, sillä tuskin kukaan tervejärkinen puolitoistatuntisia kauheuksia ”elämyksiksi” kutsuisi edes tahtomattakaan. Kuitenkin kiistellyn ulkokuoren alla muhii niin moniselitteinen ja raskas kuvaus ihmismielen synkkyydestä, että oikein harmittaa kun jotkut ovat elokuvan ristiinnaulinneet pelkän shokeeraavuuden vuoksi. Ulkomuodoltaan Irreversible on tyylitelty ja viileän laskelmoitu. Ohjaaja Gaspar Noé hyödyntää lukuisia elokuvallisia keinoja aiheuttaakseen pahoinvointia, vastenmielisyyden tunnetta ja mikä tärkeintä, korostaakseen sanomaansa. Kun kerronnallinen rakenne on käännetty vielä epäkronologiseksi, kokee katsoja allegorisen painajaismatkan helvetistä helvettiin ilman tietoakaan toivosta.
Elokuva rakentuu yksinkertaisen juonen varaan. Marcus-nimisen miehen (Vincent Cassel) mielitetty Alex (Monica Bellucci) on raiskattu ja pahoinpidelty henkihieveriin. Raivosta kupliva Marcus janoaa verisesti kostoa hinnalla millä hyvänsä. Hänen ystävänsä Pierre (Albert Dupontel) yrittää estellä, vaikka tuntee yhtälaista vihaa sisimissään. Kun tapahtumissa edetäänkin lopusta alkuun, joutuu katsoja myötäelämään päähenkilöiden kokeman tuskan ja ahdistuksen jo ensimmäisen kymmenminuuttisen aikana. Noé yhdistää kaikki tehokeinonsa juuri alkuun, jolloin holtittomasti pyörivä kamera, painajaismaisesti vilkkuvat valot ja taustalla surraava musiikki synnyttävät melkoista pahoinvointia, eivätkä tarvitse ainuttakaan gore- tai splatter-elementtiä tuekseen. Juuri tähän Irreversiblen vastenmielisyys perustuu: mentaaliseen kaoottisuuteen, joka pistää mahalaukun ja aivonystyrät pahemmin sekaisin kuin Linnanmäen vuoristorata. Siihen kun sitten yhdistää konkreettiset kauheudet on irvokas kokonaisuus valmis.
Itsetarkoitukselliseen kammotteluun ei Irreversible missään vaiheessa sorru. Vaikka kohtaukset ovatkin vastenmielisiä, ne kuvaavat äärimmäisen suoraviivaisesti väkivaltaa, niinkuin on tarkoituskin. Noé ei kiertele, ei edes tunnu tarjoavan helppoa ulospääsyä katsojalle. Raiskauskohtauksen aikana kamera ei liiku juuri lainkaan ja kaamean hiljaisuuden myhiessä taustalla naisellisen identiteetin riisto välittyy katsojalle tuskallisesti. Onko ihmisen lähtemättömälle ”tarpeelle” vahingoittaa toista selitystä? Väkivalta kun ei synkästä maailmastamme poistu, vaikka joku sunnuntaipoliitikko niin ahkerasti sitä väittäisikin. Noén näkökannan mukaan väkivalta selittyy ihmisen primitiivisestä tarpeesta kostaa, joka synnyttää pysäyttämättömän kierteen ja syöksee kostosta sokaistuneen synkkyyteen. Marcus muuttuu kokee ainoastaan henkisen muodonmuutoksen letkeästä bilehileestä kostonjanoiseksi eläimeksi, joka ei loppujen lopuksi edes tiedä mitä on hakemassa. Näennäisesti kostoa, mutta kenelle? Näennäisesti raiskaajaretkulle, mutta entäpä jos kosto kohdistuisikin itseensä? Onko kosto oikeutettua silloin, kun tarkoitus pyhittää keinot? Paras tapa päästä ongelmista eroon tai toisinsanoen, paras tapa saada ongelmia on riistää henki toiselta. Irreversiblen tarjoama kieroutunut ideologia ja synkkä temaattisuus on masentavan totta ja arkipäiväistä.
Elokuvan painostava dynamiikka kulminoituu kolmeen päänäyttelijän antautuvaiseen näyttelyyn, jossa täydellistä tunne-elämistä voi vain kauhistella. Varsinkin Monica Belluccin kohdalla, jonka eläytyvä dramatisointi tekee raiskauskohtauksesta inhottavaa katseltavaa. Sama tunnepaino on myös Casselin raivokkaassa eläytymisessä kostonmetsästyksellä. Mies kun harhailee vihapäissään kadulla haluten pistää kaikki tilille rakkaansa kokemasta vääryydestä. Albert Dupontelin esittämä Pierre on Marcuksen vastakohta tyynessä rauhallisuudessaan, joka kuitenkin rikkoutuu yllättävän raivonpurkauksen iskiessä päälle; samalla tulee huomanneeksi miten vaahtosamuttinta ei tulisi käyttää…
Irreversible on vastenmielinen, brutaali ja provokatiivinen paholainen, joka pistää alitajunnan myllertämään pitkäksi aikaa. Tuskinpa mikään muu teos on pystynyt yhtä pysäyttävästi ja suoraviivaisesti käsittelemään väkivaltaa ja vielä konkretisoimaan sen kiertelemättä tehostaakseen vaikutusta. Noé provosoi, alleviivaa ja musertaa katsojan, mutta jättää lähtemättömän vaikutuksen ja vaahtosammutimen kokoisen nivaskan synkkiä ajatuksia maailmastamme.
