30-luvun, tai yleensäkin wanhasta, kauhusta puhuttaessa kaksi nimeä nousee yli muiden: kyseessä ovat tietenkin vampyyrinviitassa lopulta hautaansa asti kulkenut Bela Lugosi sekä Frankensteinin hirviönä yrmistellyt Boris Karloff. Siinä missä Lugosi jämähti kiinni taskulampulla heijastettuihin Draculan silmiin ja sulautui rooliinsa, Karloff onnistui tekemään monipuolisemman uran näytellen hieman erilaisemmissakin osissa.
Kreikkalaista mytologiaa hieman ontuvasti sekoitteleva Kuolleiden saari (1945) on yksi Karloffin erilaisista töistä, kyseessä on lähinnä psykologista kauhua tarjoava hidastempoinen raina, joka sijoittuu vuoden 1912 Kreikkaan. Kuuluna hirviönä ihmisten mieleen örissyt mies on siirtynyt jämäkän kreikkalaiskenraalin rooliin. Aluksi näky on korni: ahavoituneet ja kirveellä veistetyt kasvonpiirteet toki sopivat julmalle armeijajässikälle, mutta liikkeissä on samaa honteloa huojuntaa, joka teki 30-luvun Frankensteinista juuri sen tahattoman koomisen ja silti sympaattisen mörrimöykyn. Ja se habitus ei aivan kenraalismiestä pue. Alkukankeuden jälkeen rooli istuu kuitenkin jo paremmin.
Kuolleiden saari pelottelee mm. ”Tarantinomaisesti” elävänä hautaamisen kauhukokemuksilla. Vanhaa noitavainoista suhtautumista ja taikauskoa piisaa niitäkin riittämiin. Itse kokonaisuus ei vain oikein aavemaista (joskin silti hassua) loppukohtausta huolimatta ota tuulta purjeisiinsa.
Karloffilla on tukenaan mm. J. Robards vanhempi, loistokkaan osan tekevä Ernst Deutsch ja ohjaajana Peyton Placesta tunnettu Mark Robson. Naiskauneutta ja romantiikkaosastoa edustaa aikalaisten leffojen tutun onttoon tyyliin Ellen Drew. Niillä aineksilla syntyy, ei mitenkään karmiva, mutta fiilikseltään ajoittain synkeä, ruttouhalla ja mystisillä kuolonolioilla pelotteleva leffa.
Ja kyllä, kyllä sille silti vähän hekotella saa. Mutta ei kovinkaan pahansuopaisesti. Lähinnä fiilistellen.
