Sergio Martino tunnetaan paremmin gialloistaan, mutta kuten lähes kaikki muutkin italialaiset genreohjaajat, tekaisi myös Martino urallaan pari spagettiwesterniä. Lopputuloksena oli yksi viimseisistä spagettiwesterneistä, Mannaja: A Man Called Blade. Martinon tyyliin soppaan on sotkettu luovasti vaikutteita muista elokuvista, eikä vain westerneistä, vaan jopa kidutuselokuvista. Vähän omaakin on mukaan laitettu, mutta siitä huolimatta Mannaja on kauniisti sanottuna kovin perinteikäs italowestern, joka kierrättää kaikki mahdolliset genren kliseet, niin että lopputulosta voisi jopa pitää jonkinlaisena spagetti-länkkärin kultakauden testamenttina. Eniten Martino rip offaa Enzo G. Castellarin ”Keomaa”, mutta valitettavasti hänellä ei ole käytössään karismaattista Franco Neroa, ja kun käsikirjoituskin on lähes täysin vailla ajatuksia tai sanomaa, ei lopputulos ole lähelläkään erinomaisen esikuvan tasoa.
Juoni on se perinteinen: Blade (Merli) palaa kotikaupunkiinsa, huomaa paikan muuttuneen perin ikäväksi paikaksi pahan McGowanin (Philippe LeRoy) ja tämän kätyrin Vollerin (Steiner) rautanyrkeissä, ja päättää pistää asiat takaisin kuntoon. Tarinan edetessä McGowan luonnollisesti paljastuu uskonnolliseksi kiihkoilijaksi, Voller taas fasistisia piirteitä omaavaksi verikoirankasvattajaksi. Bladellekin on kirjoitettu sen verran persoonaa, että hänen tekonsa saavat syvemmän oikeutuksen, minkä lisäksi hänellä on erikoinen mieltymys kirveen käyttöön. Lisäksi soppaan on sotkettu rosvoja, sirkustirehtööri tanssityttöineen, sekä hopeakaivos, jossa työskenteleviä miesparkoja McGowan apulaisineen häikäilemättömästi alistaa.
Mannajan tarina kulkee eteenpäin periaatteessa ihan hyvin. Näyttelijät hoitavat tonttinsa periaatteessa ihan hyvin. Guido & Maurizio de Angelisin ääniraita on periaatteessa ihan toimiva. Mukana on olevinaan myös yhteiskunnallista kannaottoa. Mutta samalla katsoja tuntee nähneensä tämän kaiken ennenkin – ja vieläpä lähes kaiken yhdessä ainoassa elokuvassa, eli ”Keomassa”. Vaikka ”Keomakin” lainaili ahkerasti monia lähteitä, saavuttaa Mannaja aivan uuden rip offauksen tason, ainakin spagettiwesternin piirissä – koko elokuva nimittäin tuntuu olevan kokoelma ”Keomasta” otettuja palasia astetta heikommin toteutettuna ja hieman erilaisessa järjestyksessä. Ja kun kaiken on jo nähnyt jossain muualla paremmin toteutettuna, ei Mannajakaan tunnu enää ihan niin hyvin tehdyltä.
Jos tämän ongelman sivuuttaa, aukeaa katsojalle ihan mukana länkkäri. Kaupungin kadut ovat korostetun sateisia, mutaisia ja usvaisia. Kun nämä epäsuotuisat sääolosuhteet yhdistyvät Mannajan jotenkin kylmään kuvaukselliseen yleisilmeeseen ja sen kyynisen synkkään tarinaan on kokonaisvaikutelma paikoitellen hyvin kaunis. Elokuvan päätunnaria voisi joku pitää tahattoman koomisena, mutta itse pidän siitä ja se sopii elokuvaan varsin hyvin (vaikka onkin lähes nuotilleen sama kuin erään toisen elokuvan-jonka-nimeä-en-nyt-tässä-mainitse). Ohjaaja Sergio Martinon paikoitellen luomat ”symboliset” ja ”koskettavat” kohtaukset ovat usein aivan oikeasti toimivalla tavalla symbolisia ja koskettavia, ja näiden kohtausten ainoa heikkous onkin, ettei Martino malta tunnelmoida niiden mukana niin kauan kuin voisi, vaan etenee turhan nopeasti seuraavaan kohtaukseen. Lisäksi hän alleviivaa elokuvansa koukeroita toisinaan liikaa.
Vaikka elokuvassa onkin ongelmia, ja varsinkin Mannajan alku on hieman väsähtänyt, lähtee se loppuaan kohden lopulta hienosti käyntiin. Väkivallan kuvaus on synkkää, rujoa ja parhaimmillaan välittää tuskan katsojalle erittäin hyvin. Loppu on töksähtävyydessään toimiva ja sulkee kokonaisuuden hyvin. Jopa ”pahis” McGowanin hahmo saa lopussa kiitettävällä tavalla syvyyttä. Ja vaikkei Maurizio Merli olekaan päärolissa erityisen hyvä, ja hänellä on kovin kiiltävä hymy villin lännen desperadoksi, seuraa Bladen ennalta-arvattavia seikkailuja ihan mieluusti koko elokuvan ajan.
