Joulupukin kotimaa ompi Suomi. Siitä ei ole epäilystäkään. Mutta pukin tuloon on syytä suhtautua varautuneesti. Alkuperäisen legendan mukaanhan nuuttipukki tuli kylään, ja jos natiainen oli ollut kuriton, sarvipää vei ilkiön. Ei ole ihme, jos pelko kalvaa itse kutakin joulun tietämillä. Mutta se on ihme, ettei alkuperäiseen legendaan ole tartuttu aiemmin elokuva-aiheena.
Kansainvälinen tutkimusrevohka ronkkii Korvatunturin lakea. Koeporaukset jurahtavat sahanpuruklönttiin 468 metrin syvyydessä, ja osoittautuu että purun keskelle on pakastettu jotain.
Läheisen poroteurastamon yrittäjä Rauno (Jorma Tommila) kituu tulorajakuilun partaalla poikansa (Onni Tommila) kanssa. Tilanne vain pahenee, kun poroerotuksen aikaan saadaan haalittua kasaan vain kaksi dieettiporoa. Tokan muut jäsenet ovat silppuna pitkin jänkää. Rauno kavereineen lähtevät selvittämään mikä vei teurastamolta tulot. Selvityksen aikana joulumieli nousee niin, että jukolaisinkin jäärä alkaa pelkäämään pukkia – kuten alkuperäisen legendan mukaan pitääkin.
Rare Exports-idea perustuu ohjaajan (Jalmari Helander) kahteen aikaisempaan lyhytelokuvaan Rare Exports Inc. ja Rare Exports Inc. – The Official Safety Instructions.
Pitkän elokuvan tyylilajina on fantasia… kait. Se voi olla myös toiminta tai komedia….riippuen katsojan asenteesta. Itse olisi toivonut selkeämpää mustan huumorin tykitystä läpi elokuvan. Nyt tämä toivottu lopputulos kukkii one-linereineen vain loppuosassa leffaa. Yli puolet elokuvan kestosta pedataan tilannetta lähinnä Raunon ja poikansa välisessä draamatouhuiluissa, jossa siinäkin olisi ollut saumaa hirtehiselle huumorille – ja kelkan kääntämiselle tyylillisesti (uskoakseni) haluttuun suuntaan.
Näyttelijöistä lahjansa valjastaa elokuvan henkeen parhaiten Tommi Korpela. Raunon yhtiökumppania (Aimoa) näyttelevä, hymyilemätön Korpela istuu jäyhää ukkoklaaniin, ja ennen kaikkea leffan toteutustapaan, loistavasti.
Jorma Tommilan osuus karahtaa ohkasesti alkuosan pohjustuksessa. Oma poika näyttelee omaa poikaa, ja juroilu kyllä kantaa, mutta isän jäyhä särmä pehmenee elokuvan hengen vastaiseksi kotiosuuksissa. Yhtään naista ei ole castingissä. Ratkaisua ohjaaja perustelee sillä, että miehet eivät käyttäytyisi yhtä hölmösti naisten läsnäollessa.
Helanderin lyhytfilmien jälkeen pitkä leffa on pienoinen pettymys. Tosin odotukset taisivat nousta epärealistisiksi, mutta musta huumorin ystävänä odotin tykimpää sessiota. Elokuvan jälkipuolisko pelastaa, muttei ihan kokonaan keskinkertaisuuden syövereistä.
Rare Exports on asenneleffa ja punaisen joulunutun nostattaman jouluhengen vuoksi ei kannata teatteriin vääntäytyä, ja kulkusiakin on nähtävillä vain norjalaisten eläkekuorolaisten massakohtauksissa.
Toivottavasti Helander jatkaa vaikealla linjallaan kohti Coeneita, ja esikoiskokemuksen jälkeen saisimme nähdä linjansa paremmin pitävän pitkän elokuvan.
