Yhdysvaltalaisen Jim Jarmuschin omaleimainen ohjaustyyli on piristävä poikkeus nykyaikana muiden amerikkalaisohjaajien joukossa. Jarmuschin elokuvien päähenkilöt ovat usein erakkoluonteisia, mutta myös arkisia ja täten samaistuttavia. Absurdi ja jokapäiväisistä tilanteista pursuava huumori ovat myös ohjaajan tavaramerkkejä ja välillä katsoja tajuaakin samalla nauravan sekä päähenkilölle että itselleen. Kahden edellisen, Limits Of Control ja Only Lovers Left Alive – elokuvien kokeilevamman tyylin jälkeen Paterson on enemmän perinteisempää Jarmuschia. Tunnelma on paikoitellen hyvinkin samanlainen kuin vuonna 2005 valmistuneessa Broken Flowers –elokuvassa.
Elokuvan päähenkilö Paterson (Adam Driver) on bussikuski Patersonin kaupungissa New Jerseyssä, Yhdysvalloissa. Miekkosen päivät koostuvat rutiineista, kuten aamukahvista, samasta ajoreitistä, valittavasta työkaverista, Marvin-koiransa ulkoilutuksesta ja paikallisessa baarissa käymisestä. Elokuvassa seurataan Patersonia jokaisena viikon päivänä. Vaikka päivät toistavatkin itseään, löytyy niistä silti pieniä poikkeuksia joita Paterson tarkkaavaisena huomaa ja kirjoittaa ylös muistivihkoonsa. Hän koostaa vihkoonsa runoja arjen asioista kuuntelemalla ja tarkkailemalla tuttua ympäristöään.
Patersonin vaimo Laura (Golshifteh Farahani) on miehensä vastakohta ekstrovertti, joka innostuu alati uusista asioista ja vie niitä eteenpäin Patersonin taas keskittyessä arkisiin askareisiinsa ja niistä runoiluun. Jo alkukohtauksesta on selvää, että elokuva käsittelee parisuhteessa elävien sekä yleisestikin ihmisten erilaisuutta Lauran kertoessa nähneensä unta heidän saaneensa kaksoset johon Paterson toteaa: ”Ai kummallekin oma?” Tämän jälkeen Paterson alkaa hieman kauhistuksekseen näkemään kaksosia joka puolella kaupunkia. Tämänkin asian Jarmusch osaa kuvata nerokkaan hauskasti. Pariskunnan bulldoggi Marvin on enemmän Lauran lellikki ja välillä tuntuukin, että Marvin koittaa olla mies talossa Patersonin taas ollessa kiltti ja kaiken hyväksyvä nuorimies. Koira on pomottaja ja tuo humoristisin keinoin pientä kitkaa pariskunnan välille.
Jarmusch osaa nerokkaasti kaivaa esiin arjen toistoista huumoria, erilaisia sävyjä ja kaikki tehdään hellyttävän humaanisti, josta katsoja ei voi kuin nauttia. Tämä on harvinaista elokuvissa, joiden tunnelma on myös melankolinen, mutta Jarmusch osaa asiansa. Arkisista asioista vedetty huumori naurattaa ihan sydämen pohjasta. Harvoin myöskään elokuvateatterissa kuulee samaan aikaan yhtä paljon hersyvää naurua, josta tulee hyvin kotoisa olo. Suosittelenkin ottamaan mukavan asennon, puhdistamaan mielen ja antautua Jarmuschin hienon hidastempoisen elokuvan vietäväksi. Tavallisessa arjessa on jotain todella kaunista, jos jaksaa vain huomata asioita. Helpoimmin tämä käy, kun on sivustakatsojan roolissa. Elokuva on hieno kunnianosoitus jokapäiväisen elämän runoudelle.
