Pohjoismaisessa mytologiassa Thor, ukkosenjumala, ajaa taivaankantta kahden hurjan pukin vetämissä vaunuissa. Vaunujen pyöristä syntyy jyrinä, Thorin Mjölner-vasarasta singahtavat salamat. Muinaistarustosta amerikkalaisen sarjakuvan ja sitä kautta elokuvan hahmoksi päätynyt Thor on kaiken kierrätyksen jälkeenkin yllättävän viikinkimäinen ilmestys.
Luulisi, että amerikkalaisen tussinjäljen, brittiläisen ohjaajan näkemyksen ja australaialaisen näyttelijän ilmaisun läpi ei suodattuisi pisaraakaan sellaista, mikä voisi muistuttaa Thorin todellisesta alkuperästä. Ehkä mitään sellaista ei tässä Thorissa olekaan, mutta siinä tapauksessa tarjolla on hämäävän hyvää korviketta.
Leffan aasa Thor (Hemsworth) on pääjumala Odinin (Hopkins) poika ja ketkumaisen Lokin (Hiddleston) veli. Shakespeare-filmatisointeja lähes tehtaillut ohjaaja Kenneth Branagh ei ole sentään orsonwellesmäisesti tunkenut itseään Odinin viittaan. Se olisi toisaalta saatanut tuoda lisää ytyä leffaan, sillä Anthony Hopkinsin Odin on harmaassa aristokraattisuudessaan kovin tavanomainen pappara-auktoriteetti. Hopkins on pitkästä aikaa kaukana Hannibal Lecterin taakasta, mutta valitettavasti hän ei onnistu kasvattamaan muinaisjumalastaan yhtä ikonista kuin Lecteristään. Thor on tietysti elokuvan päähenkilö, mutta hänen esittäjältään taas uupuu juuri sen verran karismaa kuin sarjakuvaleffojen suurkuluttaja tässä kaipaisi. Thor ei silti ole elokuvana pettymys, sillä Branaghilla ja kumppaneilla on tarinankerronta hyvin näpeissään.
Elokuvasta näkyy ja kuuluu vanhan, mutta kestävän englantilaisen teatteritaiteen vaikutus; loisteliaalla näyttämöllä tehdään juonitteludraamaa, jota ryyditetään pienillä taisteluilla. Kamera ei päästä katsojaa komeljanttarien ihohuokosien lähelle, mutta hahmojen mielenliikkeet ja tuntemukset välittyvät silti, vaikkapa laajakuvalla erämaasta. Mustempia hetkiä tasapainotetaan huumorilla, joka on sen verran kuivaa ja tipoittaista, että sitä voisi olla enemmänkin. Esimerkiksi sarjakuvamies Stan Leen cameorooli huvittaa jälleen, mutta Stanin ratinväännön lisäksi Thorista löytyy hyvin vähän vastaavan kokoisia hilpeydenaiheita.
Monin paikoin Thorista tulee mieleen Branaghin Hamlet-sovitus (1996), vaikka nyt on kyse populaariviihteestä, umpikaupallisesta seikkailufantasiahömpästä Teräsmiehen ja Masters of the Universen hengessä. Hamletin tavoin elokuvan Thor joutuu valtajuonittelun uhriksi ja pakotetaan pois kodistaan. Tästä sisuuntuneena tämä vasaransa hukannut aasa pingottaa lihaksensa ja aivonsa asioiden järjestämiseksi.
Tarinan Ofeliana toimiva Jane Foster (Portman) ei ole samaan tapaan traaginen hahmo kuin Hamletissa. Thorin suhde Janeen on symbioottisempi. Tämän keskinäisen suhteensa puolesta he ovat jopa kuin John Carpenterin Starmanin (1984) päähenkilöt Starman ja Jenny Hayden. Kun Maan ulkopuolelta putkahtava vieras kohtaa Maan elämää, on toki monin tavoin parempi, että hän saa avukseen ymmärtävän ja suvaitsevaisen paikallisen kuin heikomman astian arkkityypin (eli sekopäisen Ofelian). Tällöin kaikki asiat eivät kaadu yhden hahmon kannettavaksi ja syntyy myös paremmin tilanteita, joissa katsojan on helppo hymyillä. Ironista kyllä, Jane Foster on tästä huolimatta helpommin unohdettava hahmo. Niinpä niin, Ofelia muistetaan, koska häneen liittyy tragedia.
Thor on visuaalisesti komea kuin isolle lavalle tuotu kansainvälinen oopperaproduktio. Negatiivisessa mielessä tästä aiheutuu joillekin mielikuva pömpöösistä ja kankeasta toteutuksesta. Vaikka Thor voisi olla leffana hitusen hauskempi ja sen miestähtien soisi tekevän vieläkin hienompaa työtä, se on elokuva, josta voi nauttia. Ja miksi ei voisi? Leffa, jossa yhdistyvät mm. Masters of the Universen hurtti kasaricharmi ja Shakespearen menestysnäytelmän ainekset, harvemmin on älyttömän kehno.
