Kuutamosonaatti elokuvassa kertaalleen veivinsä heittänyt kammottava Kyyrölän perhe vihdotaan perisuomalaisin poppakonstein henkiin Olli Soinion kauhukomediassa Kadunlakaisijat.
Jo ensiminuuteista lähtien on selvää, että takapajuinen ja maalaisuutta olemuksellaan demonisoiva hirviöperhe saa tällä kertaa aivan toisenlaisen käsittelyn kuin ykkösosassa. Vuorossa on siis enemmänkin Munsters-painotteinen kuin Leatherface ja kumppanit-vetoinen tyylilajimuhennos, jos tällainen vertailu nyt sallitaan.
Kuutamosonaatin painostava talven valo ja kauhutunnelman kehittely on rehellisesti jätetty toisintamatta, vaikka tarina jatkuukin lähestulkoon siitä mihin jäätiin. Tilalla on vähän hahmotonta ja irrallista, mutta taatusti pähkähullua satiiria.
Kesä on tullut ja viimeinen elävä Kyyrölä, ”vähämielinen” jättiläinen Sulo (Mikko Kivinen) marssii esiin pusikosta palauttaakseen äiteensä (Soli Labbart) ja traktorin ratissa kirjaimellisesti kärähtäneen veljensä Arvon (Kari Sorvali) takaisin elävien kirjoihin. Tapahtumia säestää alusta pitäen vähintäänkin irvokkaan perinnetietoinen kertojanääni, jonka runollinen puheenparsi tuntuu alleviivaavan sitä mistä Kyyrölöissä pohjimmiltaan on kysymys: Yhteisöstä ja sitä myöten elämästä eristäytyneet umpimieliset maalaiset voivat olla helvetin pelottavia!
Tämä aihe oli kuitenkin jo Kuutamosonaatissa jokseenkin kiitettävästi käsitelty, joten tällä kertaa on luvassa silkkaa kohellusta hahmojen kera, jotka muuttuvat koko ajan sarjakuvamaisemmaksi elokuvan edetessä.
Kun kalmaisen perheen ”idyllistä” maalaisrauhaa rikkomaan saapuu kuplavolkkarillinen kunnan ”sosiaaleja”, on näille tietysti annettava huutia kovalla kädellä. Kun homma on hoidettu, päättää Äiti Kyyrölä yllättäen että Arvo-pojan on nyt lähdettävä kaupunkiin elannonhankintaan. Samalla tulee kuitenkin muistaa että ”naisiin ei kosketa”. Arvolla kun sattuu olemaan sellainen synnillinen ominaisuus, että hän on naisten perään. Kannonpäässä hiottu peräkylä-charmi vain tahtoo useimmiten aiheuttaa pikemminkin pakokauhua kuin ihastusta vastakkaisessa sukupuolessa.
Yhtäkaikki, Arvo lähtee Helsinkiin päätyen muun muassa yötöihin lakaisukoneen kuljettajaksi. Ei kuitenkaan kauaakaan kun Äitimuori kokee että poikaa on lähdettävä ojentamaan. Ties missä naisissa pyörii, joten pian koko retkue seikkailee pääkaupungin kaduilla, oudosta törmäyksestä toiseen. Hyvin nopeasti tarina muuttuu sketsijatkumoksi, jossa irrotellaan hirmuperheemme, sekä vähintäänkin yhtä omituisiksi osoittautuvien kaupunkilaisten kulttuurillisilla yhteentörmäyksillä.
Lopulta saamme todeta että maalta (Kyyrölästä) ne helsinkiläisetkin ovat kotoisin!
Täysin irrallisena sivujuonena (joka salakavalasti muodostuu lopulta elokuvan pääteemaksi) seurataan myös Isä Kyyrölän esimerkkiä noudattavaa sisällissodan aikana suohon uponnutta punakaartia, joka luonnollisesti niinikään nousee vetisestä haudastaan pannakseen pääkaupungin takaisin ruotuun, ja sivumennen rangaistakseen muitakin nykyajan epäkohtia, kuten ylensyönyttä elokuvakriitikkoa, joka ilmeisesti ahmii Variety-lehteä aamiaiseksi.
Päättömäksi yltyvä meno vilisee ilkeitä irtopiikkejä suuntaan jos toiseenkin. Karikatyyrimäisissä sivurooleissa nähdään poskettomia suorituksia muun muassa Matti Pellonpäältä kolmena toimistovirkailijana, Miitta Sorvalilta kulttuuriministerinä ja TV-juontaja Jorma Pulkkiselta kutakuinkin omana itsenään. Oma lukunsa on tietysti Arvon syntisten halujen kohteeksi öiseltä kadulta valikoituva Kata Kärkkäinen, jonka tehtävä elokuvassa on huomattavasti vähäpätöisempi kuin Tiina Björkmanin rooli Kuutamosonaatissa. Kata on siis mukana vain näyttääkseen hyvältä ja juostakseen kirkuen pakoon kannoilla kuolaavaa aikamiespoika Arvoa. Sehän toki onnistuukin kohtalaisesti.
On siis päivänselvää, että koko filmissä ei ole päätä eikä häntää, mutta jos ei anna tämän seikan olla esteenä, ja sattuu pitämään absurditeeteista ja mustasta huumorista, niin puolitoistatuntinen Kyyrölöiden villissä matkassa ei ole lainkaan pahimmasta päästä, etenkään kotimaisen elokuvan saralla.
Oikeastaan ainoa mikä uupuu, on (olennaisuudestaan huolimatta) tarina. Ohjaaja Soinio (miksi hän ei enää ohjaa?) on lähtenyt pitämään lystiä. Tämä on mielestäni sikäli ihailtavaa, että nykyään kukaan tuskin uskaltaisi tehdä elokuvaa moisesta lähtökohdasta. Tai elokuvaa, joka edustaisi näin omintakeista huumorintajua, tai ylipäätään näin epämääräistä ja arveluttavaa lähtöideaa.
Näyttelijät tekevät muikeaa työtä kautta linjan. Labbartin jumalaa pelkäävä, armottomasti saarnaava äitihahmo säilyy kenties ainoana vähänkään uhkaavana henkilönä vielä tässäkin elokuvassa. Sorvali taas jatkaa suvereenisti bravuurinumeroaan himojensa riivaamana Arvona. Mikko Kivisen gorillamainen, puhumaton ja yksinkertaisen lempeä Sulo on nyt enemmän esillä kuin ykkösosassa, ja Kivinen ulisee ja nostelee tekokulmakarvojaan ilmeikkäästi koko valkokangasaikansa. Punakaarti-osion jengistä Erkki Pajalan esittämää Isä Kyyrölää paremmin jäävät mieleen Hyvät herrat -sarjan kauppaneuvos Paukkuna tunnettu Matti Tuominen, sekä myöhemmin zombirooleista jonkin verran eteenpäin päässyt Ilkka Koivula.
Lisäksi Kadunlakaisijat on taitavasti ja mielenkiintoisesti kuvattu, ja mistäpä muusta se jälleen johtuisikaan kuin Kari Sohlbergista! Musiikkikin toimii. Antti Hytin vaatimattomasti tuotettu kulmikas syntsatunnelmointi on omiaan elokuvan vinoutuneeseen atmosfääriin. Alkutekstien aikana kuultava omituinen kollaasitunnuskappale on oikeastaan elokuvan pelottavin hetki (lapsikuoro laulaa ”älä käsi pieni koske mihin vaan”).
Itse koen Kadunlakaisijat kelpo viihteenä useampaankin katselukertaan.
Jos siis haluat nähdä elokuvan, jossa vihdotaan kuolleita henkiin, jahdataan naisia, keitetään pontikkaa, ajellaan kummitusjunalla ja vuoristoradalla, annetaan poliisille korvapuustia, lahdataan sosiaalivirkailijoita, hiippaillaan hautausmaalla, aiheutetaan pahennusta missikisoissa, ja sivalletaan porvareita, tämä on ehdottoman suositeltavaa ajanvietettä. Nyt: ”Marsseljeesi!”
