Tiukka mutta hupsuhko neito (McAdams) saa potkut media-alan firmasta. Tapaus sattuu pahaan elämänvaiheeseen, sillä kukaan ei tunnu haluavan häntä hommiinsa. Vaikka hän on sinkku ja ahkera puurtaja, kaikki ovet pysyvät kiinni. Kun yksi ovi vihdoin aukenee, sen takaa paljastuu kaikkea, mitä moni kehuu CV:ssään pystyvänsä hoitamaan, mutta ei kuitenkaan haluaisi ehdottomasti kohdata. Niin Becky Fullerista tulee IBS-kanavan aamuohjelman uusi tuottaja, jonka pitää selviytyä niin itseään täynnä olevista päsmäreistä kuin idioottimaisista ideoistakin.
Onko tässä elokuvassa kädet propelleina kohkaavia amerikkalaisia? Onko elokuvan päähenkilöllä kenties jakkupuku ja naapurintyttömäinen olemus? Ajautuuko hän suhteeseen vähintään keskivertokomean miekkosen kanssa? Jos tämä elokuva sijoittuu mediamaailmaan, ovatko sen kuvaamat toimittajat ehkä kahvin voimalla hauskasti säheltäviä suupaltteja? Voi kyllä, eikä siinä vielä kaikki: Myös tässä elokuvassa on yksi yrmy körmy, joka tasapainottaa menoa muiden intoillessa vaikka tuuliviireistä. Suurelle katsojakunnalle tuskin tulee yllätyksenä, että Morning Gloryssa mikään ei tule yllätyksenä. Morning Glory lukeutuu semikivojen romanttisten komedioiden sankkaan joukkoon.
Pitäisikö Morning Glorya sitten hylkiä? Ei toki, mikäli tunnet olevasi hyväntuulisen ja tv-maailmaan sijoittuvan komedian tarpeessa. Sitä paitsi elokuvan näyttelijäjoukko on mainiota sakkia; Rachel McAdams on kuin nuori Jane Fonda, joka vaativamman roolin puutteessa häslää antaumuksella vaikka tällaisessa puolivillaisessa komediassa. Varsinaista herkkua tarjoavat konkariluokkaa edustavat Diane Keaton, Harrison Ford ja Jeff Goldblum. Etenkin jälkimmäinen tekee kanavajohtajan roolissaan niin vähällä niin paljon, että Goldblumia alkaa oikein ikävöidä jonkin ison tuotannon päärooliin. Harrison Ford ja Diane Keaton hillitsevät uljaasti maneerinsa ja pitävät leffaa kasassa sen pahimpien suvantojen yli. Toisaalta, jos sinulla on keskittymisvaikeuksia esimerkiksi viiden lapsen vuoksi, tämä elokuva on mitä mainioin seurattavaksi toisella silmällä. Morning Glory ei sisällä vitsien sarjatulta, kuten muinaiset screwball-komediat. Niinpä katsoja ei menetä paljoa, vaikka ehtisi vilkaista leffaa vain pari kertaa puolessa tunnissa. Tai ehkä jotakin sentään, mutta en valitettavasti enää muista mitä.
Morning Gloryn sijasta samat näyttelijät ja koko muu porukka kamppeineen olisi voinut kehitellä 2000-luvun version Meidän vastaeronneitten kesken -klassikosta (His Girl Friday, 1940). Olisi ollut vielä kutkuttavampaa, jos esimerkiksi Harrison Ford olisi näytellyt toimistoon piilotettavaa rikollista, tai Jeff Goldblum olisi päässyt laukomaan täydeltä laidalta Walter Burnsina. Sanavalmiin Hildyn rooli olisi tarjonnut ihan erilaista haastetta Rachel McAdamsille kuin rooli Becky Fullerina. Vaikka tuskin ohjaaja Roger Michellillä olisi ollut paljon uutta annettavaa klassikonkaan tapauksessa. Jos tarkkoja ollaan, Morning Gloryn tapahtuma-aika voisi blackberryistä ja läppäreistä karsittuna olla vaikka 1970-luvulla. Ehkä tällainen iättömyys on positiivista. Leffan voi hankkia alennusmyynnistä vielä vaikka 10 vuotta ensi-iltansa jälkeen, eikä sen sisältö silloin edelleenkään tunnu yhtään vanhemmalta kuin nyt.
