Timantit ovat ikuisia (1971)

Niin lähellä kalkkunaa kuin James Bond voi olla.

James Bond, 007 (Sean Connery) jäljittää suurrikollinen Ernst Stavro Blofeldia (Charles Gray) halki maailman käyttäen kovia otteita ja kysyen epäkohteliaasti. Hän saa tehtäväkseen soluttautua kuriirina timanttien salakuljetukseen ja ottaa varsinaisen kuriirin, Peter Franksin (Joe Robinson) paikan kylmänkauniin Tiffany Casen (Jill St. John) seurassa varsinaisen Peter Franksin siirtyessä oikosäärien joukkoon. Samoihin aikoihin kauhuelokuvakelpoinen homopari Mr. Kidd (Putter Smith) ja Mr. Wint (Bruce Glover) tekevät selvää jälkeä operaation jäsenistä sadistisen huumorin säestyksellä. Soppaan liittyy myös erakkomiljardööri Willard Whyte (Jimmy Dean), koko joukko kaksoisolentoja, takaa-ajoja ja juonittelua ja lasersatelliitti minkä tehokkuus johtuukin timanteista.

Sean Conneryn viimeiseksi viralliseksi Bondiksi jäänyt Timantit ovat ikuisia kärsii lukuisista heikkouksista. Teknisen toteutuksen budjetti oli alempi kuin aiemmassa, käsikirjoitus hyppii kuin jalkavaivainen ballerina sähköshokkeja antavassa huoneessa ja Sean Conneryn tympääntynyt asenne näkyy. Vaikka Bond-elokuvat ovatkin väkivaltaisia elokuvia väkivaltaisesta alasta on mukana silti jopa tarpeettoman sadistista väkivaltaa ja kun varsinainen tarina tulee päätökseen on mielessä kaksi vaihtoehtoa: raivostua tai nauraa hervottomasti.

Conneryn jo näkyvä tympääntyneisyys on jo mainittu ja Charles Gray ei ole kovinkaan sovelias Blofeldin rooliin vaikka hahmo onkin superkonna ei sellaisen vaikutelmaa tule. Putter Smith ja Bruce Glover taas tekevät irvokkaan humoristista työnä tappajahomoina joiden morbideissa kommenteissa on hirtehishuumoria. Vaikka Jill St. John ei ulkonäköasioissa kärsi on hahmo suorastaan tarpeeton varsinaiselle tarinalle jonka loikkivaan rytmiin ei pääse kiinni edes siirappiin sekoitetulla syanoakrylaatilla.

Kokonaisuus on harmillisen epätasainen, jopa huono ja kulissien takana olleet vaikeudet heijastuvatkin jokaiseen kuvaan ja jättää huonon jälkimaun paitsi tälle elokuvalle jopa Conneryn itsensä suoritukselle Bondina, vaikka jälkimmäinen on onneksi häipyvä. Niin lähellä kalkkunaa kuin James Bond voi olla.

Jurpo
Tähtääjä, 396 arvostelua
Pisteet:
Arvostelu: 05.01.2009
Katsottu: Kotona

Todella outo Bond seikkailu, joka kaltaiseni vannoutuneen 007-fanaatikonkin hämmentymään.

Timantit ovat ikuisia on todella outo Bond seikkailu, joka kaltaiseni vannoutuneen 007-fanaatikonkin hämmentymään. Tuntuu kuin koko elokuva olisi kieli poskessa toteutettu ja rooliin takaisin väkisin houkuteltu Connerykin vetää osansa vasemmalla kädellä, vain suuren palkkashekin vuoksi.

Bond saagan eteneminen 1970-luvulle oli varsin mielenkiintoinen. Kahden ensimmäisen kirjoille uskollisen "harjoituselokuvan" jälkeen elokuvat asettuivat uomiinsa Kultasormen ja Pallosalaman kohdalla, mutta Elät vain kahdesti ampui taas yli keskittyen epäolennaiseen. Onnistunut paluu juurille jäi Hänen majesteettinsa salaisessa palvelussa elokuvassa pahasti varjoon turhaan vieroksutun George Lazenbyn vuoksi ja sitten mentiinkin metsään.
Edellisen elokuvan koskettava loppukohtaus, jossa Bond jää yksin juuri murhatun vaimonsa ruumiin äärelle, saa tässä tavallaan jatkoa. Connery kostaa Blofeldille huumorin pilke silmäkulmassa. Ikävä kyllä Blofeldin rooliin on valittu täysin osaan sopimaton Charles Gray. Itse elokuva alkaa kuitenkin melko napakasti Amsterdamista, jossa nähdään leffan ainoa hyvä toimintakohtaus (tappelu hississä). Samaan aikaan Bond tutustuu Tiffany Caseen, joka alussa vaikuttaa myös uuden sukupolven Bond-tytöltä topakkoine sutkautuksineen. Ikävä kyllä hänkin muuttuu elokuvan aikana aivottomaksi bikineissä keekoilevaksi bimboksi.

Elokuvan takaa-ajot ovat punastuttavan huonoja. Milloin kuuautosta irtoaa pyörät ja milloin Bond ajaa kapeaan solaan autollaan väärin päin. Muutenkin takaa-ajo Las Vegasissa on uuvuttavan tylsää katsottavaa. Loppuhuipennukseksi tarkoitettu timanttisen lasersäteen tekemät tuhot ovat kuin jostain ö-luokan Bond-parodiasta. Samaten taistelu öljynporauslautalla on säälittävä. Bondin muut vastustajat, kuten homomurhaajapariskunta Mr. Kid ja Mr. Wint ovat vastenmielisiä ja naisvoimistelijat Bambi & Thumber ainoastaan huvittavia ähinöineen.

Vaaratilanteistakin Bond selviää jakauksen häiriintymättä, kuten Roger Moore konsanaan. Palavaan ruumisarkkuun joutuessaan Bondin ei tarvitse laittaa tikkua ristiin sieltä selvitäkseen ja samaten öljyputkesta hän kapuaa tyylikkäästi smokissa. John Barryn musiikki on sentään perinteisen loistavaa ja heijastelee hyvin aikakautta. Bond on kuitenkin aina Bond, joten eihän tällekään henno kolmea tähteä vähempää antaa.

tonywerner
Käyttäjä, 2 arvostelua
Pisteet:
Arvostelu: 04.06.2008
Katsottu: Kotona

Kaikin puolin siis onnistunut pläjäys.

James Bondinhan nyt kaikki tuntee. Jo alle kouluikäisenä pikkuvesselit tapaavat matkia brittiläisen smokkisankarin eleitä ja elkeitä, onneksi ei sunkaan haudanvakavasti. Bond-elokuviahan on tehty jo parisenkymmentä ja ne ovatkin hyvin erilaisia rakenteeltaan, toisten pyrkiessä vakavampaan ja synkempään rymistelyyn, kun toiset taas ovat hassun hilpeitä, ehdottomasti kieli syvällä poskessa väännettyjä miltei toimintakomedioita. Diamonds Are Forever kuuluu ehdottomasti jälkimmäiseen kastiin ja vieläpä selkeästi parhaimmistoon hersyvien hahmojen ja Soon Conörin huonoa huumoria pursuvien one-linereiden ansiosta.

Filmi alkaa tilanteesta, jossa brittiläinen komentajakapteeni Jeims on lievästi sanottuna agressiivinen arkkivihollistaan Blofeldia (Charles Gray) kohtaan tämän posautettua Bondin ensimmäisen ja ainoan vaimon hengiltä lähes heti häiden jälkeen (katso Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa). Pian Bond saa kuitenkin kostonsa ja voidaan taas keskittyä työtehtäviin. Tällä kertaa kyseessä on mystinen timanttien salakuljetus rumba Etelä- Afrikan kaivoksilta. Tätähän ei MI6:ssa suvaita joten Bond lähtee Hollannin kautta Yhdysvaltoihin selvittämään timanttien päämäärää. Ja tietysti vanhalla kunnon Blofeldillä on taas näppinsä pelissä "haudankin" takaa.

Mutta ennen lopullista välienselvittelyä näemme sitä vanhaa tuttua huttua: kurvikkaita muttei ollenkaan puolustuskyvyttömiä naisia, hektisiä takaa-ajoja, 60-ja 70- luvun kamalan näköisiä erikoistehosteita, hupaisia konnia, jäyhän Sean Conneryn tasaiseen tahtiin laukomia witzejä etc.

Timantit ovat ikuisia on ehdottomasti melko epätasaisen Bond-sarjan paremmasta päästä. Hommaa ei ole otettu turhan vakavasti ja välillä turhankin mustaksi yltyvä huumori pysyy koko parituntisen ajan messissä. Alunperin tähänkin osaan piti saada lupaavan sarjan lähes kokonaan raiskannut kamala George Lazenby, mutta luojan kiitos osaan suostui monen nojatuolin asukin suosikki skotti Sean Connery, tarpeeksi isoa sekkiä vastaan tietenkin. Mutta raha meni tässä tapauksessa hyvään tarkoitukseen, Bondin rooli ei sorru liikaa synkisteliän eikä liikaa vitsejä laukovan pellen puolelle. Myös Bond-tytöt hoitavat osansa hyvin, vaikkakin tuppaavat jäämään usein seinäkoristeiksi.

Ehdottoman kunniamaininnan koko Bond-sarjan värikkään konnaskaalan joukosta ansaitsee elokuvan hillitön homotiimi Mr. Wint ja Mr. Kidd (Bruce Glower ja Putter Smith). Banaalin palkkamurhaajakaksikon melko läheisen suhteen kuvaaminen liikkuu koko ajan poliittisen korrektiuden rajalla. Kun tätä katsoi joskus 8-vuotiaana vaahtosammuttimen korkuisena pikkunaperona, kahden setän läheistä suhdetta ei ajatellut ihan niin kieroksi pienen maailmanparantajan pääkopassa, mutta nyt olen nähnyt enemmän julmaa maailmaa ja aivoni ovat saastuneet enkä voi enää ajatella yhtä puolueettomasti. Ehdottomasti yksi ikimuistoisimmista konnakaksikoista jo muutenkin värikkäässä Bond-kuvastossa. Elokuva on muutenkin Bondiksi yllättävän raisu, parituntisen aikana kuulee pariinkin otteeseen son-of-a-bitchiä ja goddammittia, mikä ei ole sarjalle kovin tyypillistä.

Tiamonts ei ole mikään mestariteos, mukana on hyvinkin pitkäpiimäistä valmistumisajalle ominaista sonnanjauhantaa mutta silti se onnistuu viihdyttämään koko kestonsa ajan ja sarjan faneja kiinnostaa varmasti Bondeille muuten kovin epäolennainen härskiys. Siis täydellistä lauantai-illan viihdykettä. Muuten tykitän elokuvalle hieman keskitasoa paremmat kolme reikää, mutta hervottomasta homokaksikosta ja Shirley Basseyn tarttuvasta tunnarista annettakoon vielä puolikas lisää. Kaikin puolin siis onnistunut pläjäys.

John Lennonjohto
Käyttäjä, 106 arvostelua
Pisteet:
Arvostelu: 20.10.2003
Katsottu: VHS