Timantit ovat ikuisia on todella outo Bond seikkailu, joka kaltaiseni vannoutuneen 007-fanaatikonkin hämmentymään. Tuntuu kuin koko elokuva olisi kieli poskessa toteutettu ja rooliin takaisin väkisin houkuteltu Connerykin vetää osansa vasemmalla kädellä, vain suuren palkkashekin vuoksi.
Bond saagan eteneminen 1970-luvulle oli varsin mielenkiintoinen. Kahden ensimmäisen kirjoille uskollisen ”harjoituselokuvan” jälkeen elokuvat asettuivat uomiinsa Kultasormen ja Pallosalaman kohdalla, mutta Elät vain kahdesti ampui taas yli keskittyen epäolennaiseen. Onnistunut paluu juurille jäi Hänen majesteettinsa salaisessa palvelussa elokuvassa pahasti varjoon turhaan vieroksutun George Lazenbyn vuoksi ja sitten mentiinkin metsään.
Edellisen elokuvan koskettava loppukohtaus, jossa Bond jää yksin juuri murhatun vaimonsa ruumiin äärelle, saa tässä tavallaan jatkoa. Connery kostaa Blofeldille huumorin pilke silmäkulmassa. Ikävä kyllä Blofeldin rooliin on valittu täysin osaan sopimaton Charles Gray. Itse elokuva alkaa kuitenkin melko napakasti Amsterdamista, jossa nähdään leffan ainoa hyvä toimintakohtaus (tappelu hississä). Samaan aikaan Bond tutustuu Tiffany Caseen, joka alussa vaikuttaa myös uuden sukupolven Bond-tytöltä topakkoine sutkautuksineen. Ikävä kyllä hänkin muuttuu elokuvan aikana aivottomaksi bikineissä keekoilevaksi bimboksi.
Elokuvan takaa-ajot ovat punastuttavan huonoja. Milloin kuuautosta irtoaa pyörät ja milloin Bond ajaa kapeaan solaan autollaan väärin päin. Muutenkin takaa-ajo Las Vegasissa on uuvuttavan tylsää katsottavaa. Loppuhuipennukseksi tarkoitettu timanttisen lasersäteen tekemät tuhot ovat kuin jostain ö-luokan Bond-parodiasta. Samaten taistelu öljynporauslautalla on säälittävä. Bondin muut vastustajat, kuten homomurhaajapariskunta Mr. Kid ja Mr. Wint ovat vastenmielisiä ja naisvoimistelijat Bambi & Thumber ainoastaan huvittavia ähinöineen.
Vaaratilanteistakin Bond selviää jakauksen häiriintymättä, kuten Roger Moore konsanaan. Palavaan ruumisarkkuun joutuessaan Bondin ei tarvitse laittaa tikkua ristiin sieltä selvitäkseen ja samaten öljyputkesta hän kapuaa tyylikkäästi smokissa. John Barryn musiikki on sentään perinteisen loistavaa ja heijastelee hyvin aikakautta. Bond on kuitenkin aina Bond, joten eihän tällekään henno kolmea tähteä vähempää antaa.
