James Bondinhan nyt kaikki tuntee. Jo alle kouluikäisenä pikkuvesselit tapaavat matkia brittiläisen smokkisankarin eleitä ja elkeitä, onneksi ei sunkaan haudanvakavasti. Bond-elokuviahan on tehty jo parisenkymmentä ja ne ovatkin hyvin erilaisia rakenteeltaan, toisten pyrkiessä vakavampaan ja synkempään rymistelyyn, kun toiset taas ovat hassun hilpeitä, ehdottomasti kieli syvällä poskessa väännettyjä miltei toimintakomedioita. Diamonds Are Forever kuuluu ehdottomasti jälkimmäiseen kastiin ja vieläpä selkeästi parhaimmistoon hersyvien hahmojen ja Soon Conörin huonoa huumoria pursuvien one-linereiden ansiosta.
Filmi alkaa tilanteesta, jossa brittiläinen komentajakapteeni Jeims on lievästi sanottuna agressiivinen arkkivihollistaan Blofeldia (Charles Gray) kohtaan tämän posautettua Bondin ensimmäisen ja ainoan vaimon hengiltä lähes heti häiden jälkeen (katso Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa). Pian Bond saa kuitenkin kostonsa ja voidaan taas keskittyä työtehtäviin. Tällä kertaa kyseessä on mystinen timanttien salakuljetus rumba Etelä- Afrikan kaivoksilta. Tätähän ei MI6:ssa suvaita joten Bond lähtee Hollannin kautta Yhdysvaltoihin selvittämään timanttien päämäärää. Ja tietysti vanhalla kunnon Blofeldillä on taas näppinsä pelissä ”haudankin” takaa.
Mutta ennen lopullista välienselvittelyä näemme sitä vanhaa tuttua huttua: kurvikkaita muttei ollenkaan puolustuskyvyttömiä naisia, hektisiä takaa-ajoja, 60-ja 70- luvun kamalan näköisiä erikoistehosteita, hupaisia konnia, jäyhän Sean Conneryn tasaiseen tahtiin laukomia witzejä etc.
Timantit ovat ikuisia on ehdottomasti melko epätasaisen Bond-sarjan paremmasta päästä. Hommaa ei ole otettu turhan vakavasti ja välillä turhankin mustaksi yltyvä huumori pysyy koko parituntisen ajan messissä. Alunperin tähänkin osaan piti saada lupaavan sarjan lähes kokonaan raiskannut kamala George Lazenby, mutta luojan kiitos osaan suostui monen nojatuolin asukin suosikki skotti Sean Connery, tarpeeksi isoa sekkiä vastaan tietenkin. Mutta raha meni tässä tapauksessa hyvään tarkoitukseen, Bondin rooli ei sorru liikaa synkisteliän eikä liikaa vitsejä laukovan pellen puolelle. Myös Bond-tytöt hoitavat osansa hyvin, vaikkakin tuppaavat jäämään usein seinäkoristeiksi.
Ehdottoman kunniamaininnan koko Bond-sarjan värikkään konnaskaalan joukosta ansaitsee elokuvan hillitön homotiimi Mr. Wint ja Mr. Kidd (Bruce Glower ja Putter Smith). Banaalin palkkamurhaajakaksikon melko läheisen suhteen kuvaaminen liikkuu koko ajan poliittisen korrektiuden rajalla. Kun tätä katsoi joskus 8-vuotiaana vaahtosammuttimen korkuisena pikkunaperona, kahden setän läheistä suhdetta ei ajatellut ihan niin kieroksi pienen maailmanparantajan pääkopassa, mutta nyt olen nähnyt enemmän julmaa maailmaa ja aivoni ovat saastuneet enkä voi enää ajatella yhtä puolueettomasti. Ehdottomasti yksi ikimuistoisimmista konnakaksikoista jo muutenkin värikkäässä Bond-kuvastossa. Elokuva on muutenkin Bondiksi yllättävän raisu, parituntisen aikana kuulee pariinkin otteeseen son-of-a-bitchiä ja goddammittia, mikä ei ole sarjalle kovin tyypillistä.
Tiamonts ei ole mikään mestariteos, mukana on hyvinkin pitkäpiimäistä valmistumisajalle ominaista sonnanjauhantaa mutta silti se onnistuu viihdyttämään koko kestonsa ajan ja sarjan faneja kiinnostaa varmasti Bondeille muuten kovin epäolennainen härskiys. Siis täydellistä lauantai-illan viihdykettä. Muuten tykitän elokuvalle hieman keskitasoa paremmat kolme reikää, mutta hervottomasta homokaksikosta ja Shirley Basseyn tarttuvasta tunnarista annettakoon vielä puolikas lisää. Kaikin puolin siis onnistunut pläjäys.
