Night on Earth (1991)

Jim Jarmuschin ohjaamassa, tuottamassa ja käsikirjoittamassa elokuvassa Night on Earth ei tapahdu mitään ihmeellistä. Kyseessä on episodielokuva, jossa yhden yön aikana vieraillaan viidessä kaupungissa, viidessä taksissa ja nähdään viisi eri tarinaa kerrottuna neljällä eri kielellä. Tarinat eivät ole juurikaan merkittäviä, vain hetken välähdyksiä, joiden jälkeen elämä jatkuu. Ulkopuoliset eivät näitä tapahtumia edes huomaa.

Ensimmäisenä kohteena on Jenkkilän Los Angeles, jossa kaupungin kuuluisimman kaupunginosan vaikuttimina koetaan elokuvan filmauspulmia. Tarina on melko ympäripyöreä ja ennalta arvattava, mutta se on toteutettu yllättävän hyvin.

Matka jatkuu kansojen sulatusuuniin eli New Yorkiin saman valtion itärannikolle. Iso Omena ei tässäkään tapauksessa nuku, ja sekä taksikuski että kyyditettävä ovat ulkomaalaistaustaisia. Tosin tässä tapauksessa ei tiedä, kumpi tarvitsee kumpaa enemmän.

Jarmusch on seuraavaksi tehnyt viisaan vedon, sillä elokuva ei jää pelkäksi jenkkikeskeiseksi hyörinäksi. Seuraavassa kertomuksessa siirrytään Vanhalle Mantereelle, tarkemmin sanottuna Pariisiin, jossa Afrikasta kotoisin oleva kuski kyydittää sokeaa naista. Tämä lienee elokuvan tylsin osio.

Neljäs etappi on Rooma, ja vähä väliä kaupungin kaduilla nähdään italialaista tunteiden paloa. Kuskina toimiva Roberto Benigni puhuu nopeammin kuin Eddie Murphy, eikä päästä suustaan aina ihan mitään kevyintä mahdollista tavaraa kyydissä olevalle papille. Juttua piisaa, mutta hieman lyhennettynä osio olisi ollut vieläkin parempi ja hauskempi.

Matka päättyy Helsinkiin, jossa 90-luvun alku kuvataan lamanäkökulmasta: kaikki on kallista, työ menee alta eikä vaimo rakasta enää. Kyseessä on todellakin se ”tuhansien murheellisten laulujen maa”. Lieköhän Jarmusch Kaurismäki –fani, sillä taksilla liikkuvat Mika ja Aki, ja näyttelijätkin (Matti Pellonpää, Kari Väänänen ja Sakari Kuosmanen) ovat Kaurismäkien luottonäyttelijöitä. Itse osio on taatusti elokuvan surullisin, ja osittain myös lievästi surkuhupaisa.

Näyttelijävalinnat ovat kauttaaltaan hyviä. Tarinat vaihtelevat haikeasta hauskaan ja kaikkia kuljettaa eteenpäin Jarmuschin vakaa ote sekä Tom Waitsin hurmaava musiikki. Viisi eri kaupunkia luo kukin tarinalleen oman tunnelman. Tosin ehkä vielä olisi voinut siirtyä länsimaisen kulttuuripiirin ulkopuolelle.

nimimerkki: X-tyyppi

Pisteet:
Arvosteltu: 24.01.2008
Katsottu: VHS

Arvostelija

X-tyyppi
Tykittäjä
65 arvostelua

Sattuman sanelema onnenpotku kolahti kun TV:stä tuli leffa nimeltä Night on Earth. Flekmaattinen lomapäivä sai päätöksen jonka aikana ei voinut kuin hekottaa ja ihmetellä. Ja kun tiedossa oli että samassa leffassa on mm. Gena Rowlands, Winona Ryder ja Matti Pellonpää, niin naulaus sohvan pohjalle oli taattu.

Elokuva kertoo viisi tarinaa taksikuskeista eri puolilla maailmaa: Los Angelesissa, New Yorkissa, Pariisissa, Roomassa ja Helsingissä. Tunnetusti taksarit ovat asiakkaidensa tunnontulkkeja ja kotikaupunkinsa menon läpikotaisin tunteva ammattiryhmä. Ja toisaalta taksikuskit ovat myös usein enemmän elämänkoulun kuin ohjeistetun koulutuksen sivistämiä yksilöitä. Leffassa onkin yhdistetty kansanryhmiä jotka eivät voi joutua juttusille keskenään missään muualla kuin taksissa. Kuskattavan asiakkaan ja kuljettajan taustat ovat niin eri planeetalta, että tulevaa jutun juurta on mahdoton ennakoida. Ajallisesti jokaisen kaupungin tilanne on ajoitettu yönkähmään.

Night on Earth lähtee liikkeelle Holly-vetoisesti Winona Ryderin (taksari) ja Gena Rowlandsin (asiakas) voimin Losista. Ja kummallista kyllä L.A:n episodi on leffan konservatiivisin, eli tässä tapauksessa myös huonoin jakso. Katsojan uni meinasi pilata koko leffanautinnon. Losista hypätään Nykkiin ja jo alkaa katsojalla korvat lepattamaan ja hekotus täyttämään tupaa. Kuskina tässä tarinassa on Armin Mueller-Stahl ja asiakkaana Giancarlo Esposito. Rosie Perez karmeine kaakatuksineen on myös kuvassa mukana. Episodissa kaikki kiepautetaan päälaelleen päähenkilöiden taustojen voimin.

Eurooppaan tullaan Pariisin kautta ja teemana on eriarvoisuus. Ranskan alusmaista lähtöisin olevan kuskin (Isaach De Bankolé) asemaa ja itsetuntoa koitellaan bisnesukkojen jälkeen sokealla asiakkalla (Béatrice Dalle). Episodilla on sopiva huipennus jotta katsoja voi nauraa ilman syyllisyyden tuntoja.

Rooma. Tiedättehän sen maan pääkapungin, jossa risteyksen kohdalla autoilijat painavat kaasua ja tööttiä – ja auton kabiinissa kädet käyvät kuin tynnyrinpesijällä. Night on Earthissa tähän sekamelskaan on sekoitettu vielä puhekone nimeltään Roberto Benigni (kuski). Siis totaalinen paikalliskaaos yhdessä autossa yöaikaan jolloin muita kulkijoita ei ole. Asiakkaana koittaa selvitä piispaa näyttelevä Paolo Bonacelli. Tämän episodin arvo ei ole Benignin taukoamaton höpötys vaan höpötyksen sisältö. Huh, huh!

Leffa päättyy Helsinkiin Matti Pellonpään voimin (kuski). Asiakkaina nähdään Sakari Kuosmanen, Kari Väänänen ja Tomi Salmela. Dragi-komiikka on kulkenut isoista metropoleista Helsinkiin ja aiheesta nähdään perisuomalainen versio. Ilman Kuosmastakin olisi selvitty, mutta muuten toteutus istuu kokonaisuuteen.

Koko leffaa taustoittaa Tom Waitsin musa ja sen sopivampaa örinää ei olisi pläjäykseen voitu keksiä.
Minun puolesta leffalle voisi antaa Noopelit, Oskarit, Jussit, Emmat, Leijonat ja kaikki muutkin kunnianosoitukset, sillä hyvää käsikirjoitusta ei koskaan palkita tarpeeksi. Ja nyt seuraa lause jota en kuvitellut koskaan kirjoittavani tykityksissä. Leffan heikoimmat lenkit ovat Gena Rowlands ja Sakari Kuosmanen.

Pisteet:
Arvosteltu: 17.07.2006
Katsottu: Kotona

Arvostelija

Viljami
Ylläpitäjä
225 arvostelua

Tuli katsottua vähän aikaa sitten elokuva nimeltä Ghost Dog - samuraiden tapaan. Se sai minut kiinnostumaan muustakin Jarmuschin ohjauksista, niinpä kirjastosta lähti mukaani Night on Earth. Se on episodielokuva taksikuskien elämästä eri puolilla maailmaa. Tapahtumapaikkoina ovat Los Angeles, New York, Pariisi, Rooma ja vielä Helsinki. Tapahtuma-aika on kaikissa maissa sama, kellonaika vain vaihtelee aikavyöhykkeistä johtuen.

Ensimmäinen tarina vie meidät Los Angelesiin, jossa Winona Ryderin näyttelemä Corky saa kyytiinsä filmiagentin (Gena Rowlands). Tässä vain keskitytään kahden erilaisen elämän yhteentörmäykseen ja heidän yhteisestä matkasta, joka hoidetaan hieman rämällä taksilla. Jarmusch luo henkilöistään syviä ja dialogi on sujuvaa. Hyvä startti elokuvalle, vaikka kuuluukin filmin heikompaan antiin. 4/5.

Seuraava tarina vie meidät New Yorkiin. Itä-Saksasta pois matkustanut Helmut (Mueller-Stahl) ajaa taksia New Yorkin kaduilla. Hän on ensimmäinen tyyppi, joka ottaa kyytiin katujen kouliman mustan sankarin YoYon (Giancarlo Esposito). Helmutin ajotaidolla hommasta ei tule mitään, vaan YoYon täytyy itse ajaa autoa Brooklynille asti. Tämä on elokuvan toiseksi paras episodi. Todella koskettava tarina, joka kuitenkin muuttuu välillä jopa erittäin hauskaksi sanailuksi. Kahden erilaisen miehen lyhyt ystävyys on todella hienoa elokuvatyötä. 5/5.

Pariisin meidät vie kolmas pätkä, joka kertoo mustasta taksikuskista (Bankolé). Hän ottaa kyytiinsä sokean naisen (Béatrice Dalle), jonka kanssa käy mielenkiintoisen keskustelun. Riipaiseva tarina tämäkin on, mutta kun katsoo muita elkuvan kertomuksia, niin jää tämä ehdottomasti niiden varjoon. Isaach De Bankolé on taksikuskina ihan hyvä ja niin on myös Dalle sokeana naisena, mutta siitä huolimatta tämä on ehdottomasti pläjäyksen huonoin episodi. Tästä vain puuttuu muiden kohtien loistokkuus, sillä tarina tuntuu välillä aika laahaavalta. 3,5/5.

Italiassa Rooman kaupungissa puolestaan säheltää Roberto Benigni taksikuskina, joka saa "piispan" kyytiinsä. Täysin Benignin koomikon kykyjen lomaan varustettu tarina on hyvin hauska, vaikkakin pientä vakavuuttakin on ilmassa mukana. Benigni voi joidenkin mielestä olla ärsyttävä, mutta minuun ainakin upposi äijän Jim Carreymäinen tyyli. 4,5/5.

Sitten tulee itse elokuvan kohokohta, vierailu Helsingissä. Kaurismäkimäinen Suomi esitellään taksikuski Mikan (Pellonpää) näkökulmasta. Hän saa kyytiin kolme pienessä humalassa olevaa miestä (Kari Väänänen, Sakari Kuosmanen ja Tomi Salmela), jotka haluavat päästä kotiin. Matkalla he kuulevat Mikan hyvin surullisen tarinan, joka sai melkein tämänkin katsojan kyynelehtimään. Ehdottomasti 5/5.

Siis kaiken kaikkiaan kyseessä on hyvä kokonaisuus. Näyttelijät ovat huippuja (varsinkin Pellonpää ja Armin Mueller-Stahl), ja Jarmusch hoitaa hyvin sekä käsikirjoittamisen, että ohjauspuolen. Jarmusch tunnetaan myös Aki Kaurismäen hyvänä kaverina ja aika samanlaista jälkeä tämä mies saa aikaan, kuin hänen suomalaistoverinsakin. Tavallisia henkilöitä julmassa yhteiskunnassa on siis tässäkin luvassa. Tavallisen hollyhutun seassa tällaisen, melkein taideleffan meriitit täyttävän elokuvan näkeminen on todella piristävää. Paikoin huumori on farssimaista, mutta elokuva on myös erittäin riipaiseva ja tunnelmaltaan hyvin haikea. Kyllä tätä melkein mestariteokseksikin kehtaisi sanoa.

Pisteet:
Arvosteltu: 01.10.2004
Katsottu: VHS

Arvostelija

Thoke
Tykittäjä
593 arvostelua