Taksikuskin työ on asiakaspalvelua ja kuljetusta. Jim Jarmusch ottaa käsittelyyn yön ja taksin mikrokosmoksen viidessä eri paikassa, mutta samassa ajassa. Jokaisessa episodissa on taksikuski ja asiakkaita yöllä. Los Angelesin kuski on Corky (Winona Ryder) ja asiakkaana arvovaltainen Victoria Snelling (Gena Rowlands). Kansojen sulatusuuni esittelee Helmut Grokenbergerin (Armin Mueller-Stahl) ja YoYo:n (Giancarlo Esposito), kääntää tavanomaiset suhteet ympäri ja ryydittää hienovaraista tragiikkaa komedialla. Vanhassa Maailmassa, Pariisissa ajaa nimetön taksikuski (Isaach De Bankolé) Norsunluurannikolta. Hänen asiakkainaan on pari epämääräistä diplomaattia (Pascal N’Zonzi, Emile Abossolo M’bo) ja sokea nainen (Béatrice Dalle). Ikuisessa Kaupungissa, Roomassa pappi (Paolo Bonacelli) saa epäonnekseen kuskikseen moottoriturpaisen hölöttäjän (Roberto Benigni). Aamun lähestyessä Helsingissä ajava Mika (Matti Pellonpää) saa tehtäväkseen kuljettaa kolme asiakasta (Kari Väänänen, Sakari Kuosmanen, Tomi Salmela) joilla on takanaan huonon tuurin sikermä, mutta remuavan kolmikon Mika hiljentää omalla episodillaan elämästä.
Ensimmäinen episodi on läntisen maailman loppu, Los Angeles ja elokuvan kyllästämänä nähdään yksi monista käyttämättömistä tilaisuuksista. Gena Rowlands huokuu klassista, ryhdikästä ja huoliteltua arvokkuutta ja sen jyrkkänä vastakohtana on Winona Ryderin moderni, veltto ja koristelematon olemus. Sätkää käryttävä, kaoottinen ja säkkiin pukeutuva Corky on kuitenkin työnsä hallitseva ammattilainen ja vailla huolia. Kevyenä aloituksena Jarmusch luo kahden erilaisen maailman satunnaisen ja rauhanomaisen kohtaamisen.
New Yorkin episodi on todellisen kansojen sulatusuunin aikaansaama kolahdus. Mukana on nuhjuinen siirtolainen ja ilmeisesti paikallinen asukki yhdestä ryhmästä ja vielä Angela (Rosie Perez) joka on juuri niin ärhäkkä kuin latinonainen New Yorkista pystyy olemaan. Armin Mueller-Stahlin olema Helmut Grokenberger on murheellinen hahmo. Itä-Saksasta siirtolaisena muuttanut mies vieraassa maassa eikä hän oikein työtään hallitse. Giancarlo Esposito on mainio YoYo joka on ehkä hölösuinen, mutta sulatusuunin asukkaana on tottunut tulemaan juttuun kaikkien mahdollisten ryhmien kanssa. Lisäksi hänellä on karvalakki. New York on ilmiselvä absurdien kohtaamisten ja hämmentyneiden siirtolaisten kaupunki.
Pariisin episodi on synkeä ja raskas. Ylpeä taksikuski on raskaan elämän kiristämä ja pitää ankaraa kuria ajokissaan. Mukavalle asiakkaalle hän on ystävällinen ja ärsyttävien remuajien herjauksia hän ei kuuntele. Isaach De Bankolé luo pelkillä ilmeillä ylpeän, voimakkaan ja ylvään soturin pimeimmästä Afrikasta. Béatrice Dalle on yhtä toimiva asiakkaana, mutta keskipistettä merkitsevä episodi kärsii päämäärättömyydestä. Vasta ihan lopussa Jarmusch näyttää sen jatkosta, sillä pelti kolisee kovaa öisessä Pariisissa.
Rooman episodi on puhtainta komediaa. Roberto Benignin tulkitsema moottoriturpa lörpöttää törkyjuttua sen verran kovalla tahdilla että Paolo Bonacellin hillitysti tulkitsema pappi putoaa penkiltä. Kirjaimellisesti siis. Koko episodi perustuu Benignin olemaan värikkääseen hahmoon ja eipä se haittaa hänen ollessa mainio moottoriturpa.
Helsingissä Jarmusch näyttää taatusti jokaiselle taksikuskille ja -asiakkaalle tutun lähtökohdan. Elokuva alkaa olla lopuillaan, joten väsymyksen saa näyttää, mutta väsyneenäkin pystyy Matti Pellonpään loistavasti olema Mika hiljentämään humalaiset ja jopa saa heidät näkemään uuden aamunkoiton.
Viisi episodia taksikuskin universaalista työstä on kuitenkin tapahtumapaikkojensa kulttuurilla kyllästetty. Los Angelesin tarinaa hallitsee elokuva ja New Yorkia vieraus. Pariisi on ylpeä ja kova kaupunki yksinäisiä ihmisiä täynnä ja Rooma taas yli-innokkaiden italialaisten täyttämä ja täynnä ristiriitaa ikuisen ja elävän välillä. Helsinki on kylmä ja ankea, mutta aamu koittaa joka tapauksessa. Rahalla saa ja taksilla pääsee perille – aina.
