On yllättävää miksi Jim Jarmuschin ”Night on Earth” on jäänyt suomessa nykyään niin vähälle huomiolle, yhdistäähän se sentään Amerikan, Italian ja suomalaisen Kaurismäki -kaartin samaan elokuvaan. Eikä elokuva ole laadultaan lainkaan hassumpi, vaan oikeastaan mielenkiintoinen ja viihdyttävä sarja elokuvallisia novelleja.
Night on Earth sijoittuu viiden eri aikavyöhykkeen kaupunkiin, ja tapahtuu kussakin paikassa yhtä aikaa, kellonaika tietysti vaihtuu. Tapahtumapaikkana on paikallinen taksi. Se, mitä taksissa tapahtuu, ei muodosta mitään suurensuurta kokonaisuutta, vaan pikemminkin pieniä välähdyksenomaisia tarinoita, jotka pureutuvat välillä ronskin huumorinkin keinoin paikalliseen arkeen ja ihmisiin.
Jarmusch kykenee tekemään jokaisessa viidessä kaupungissa aivan omanlaistaan elokuvaa. Los Angelesissa kerronnassa on eniten hollywoodmaista glamouria, kun hienostoa edustava kykyjenetsiä kohtaa Winona Ryderin esittämän renttumaisen taksikuskitytön. New Yorkissa kerronta on lähempänä perinteistä tilannekomiikkaa, kun lähes ajotaidoton itäsaksalaisklovni saa lopulta ensimmäisen ajokeikkansa hoidettua nurinkurisella tavalla.
Pariisissa meno on kultturellin jäyhää ja huumori kuivaa. Siinä rotupilkkausta osakseen saama afrikkalaiskuski siirtää pilkkansa eteenpäin sokeaan tyttöön, joka ei kuitenkaan suostu alistumaan pilkan kohteeksi. Roomalaisessa taksissa taas meno on niin hurja, että suomalaista katsojaa hengästyttää pelkästään tekstityksen seuraaminen. Roberto Benignin taksikuski ripittäytyy hulvattomassa monologissaan paikalliselle papille niin, että sekä katsoja että pappi putoavat penkiltä.
Suomessa ollaankin sitten kaurismäkeläisillä linjoilla. Matti Pellonpään arkielämänmakuinen taksikuski kertoo päihtyneille, surkeaa elämää tilittäville asiakkailleen sellaisen sydäntäraastavan tarinan että sanan sijaa ei jää. Näytteleminen on vähäeleistä, mutta vahvaa.
Elokuva ei anna elämää suurempaa opetusta, mutta ehkä juuri elämän kokoisen… Se kannattaa katsoa.
