Ladykillers (2004)
- Alkuperäinen nimi:
- Ladykillers, The
- Tuotantovuosi:
- 2004
- Ohjaajat:
- Ethan Coen, Joel Coen
- Pääosissa:
- Irma P. Hall, J.K. Simmons, Marlon Wayans, Ryan Hurst, Tom Hanks, Tzi Ma
- Maat:
- USA
- Pituus:
- 104 min
- Genret:
- Komedia, Rikos
Keskiarvo
Arvostelut (7): 
Pikatuomiot (174):
Oma pikatuomio
Coen-veljekset ovat saaneet aikaan monta potentiaalista klassikkofilmiä. Sekä käsikirjoittajina että ohjaajina heput ovat onnistuneet yleensä hienosti. Sukkela dialogi, omaperäiset hahmot ja näppärä juoni ovat veljesten tavaramerkkejä. Monta onnistunutta pläjäystä on tultu tehtyä tällä periaattella. Ladykillers on se säännön vahvistava poikkeus.
Ladykillers on uusintaversio 1955 vuonna valmistuneesta rikoskomediasta. En ole sitä leffaa nähnyt, mutta tämä onkin ihan puhtaasti Coenmainen elokuva, joten alkuperäisleffasta taitaa vain tarinan kehys olla jäljellä. Tässä uusintaversiossa Tom Hanksin esittämä huijarirosvo esiintyy professorina päästäkseen asumaan vanhan mustan mummelin taloon, jonka kellaria hänen rosvojoukkonsa käyttää hyväksi. Hyvin suunnitellun keikan ainoana ongelmana on hyvin uskonnollinen vuokraemäntä.
Coenit ovat tehneet useita rikoskomedioita, joissa huumori on ollut omaperäistä ja muutenkin leffat ovat olleet hyvin coenmaisia. Tällä kertaa ollaan epäonnistuttu. Alkuun leffa on liian tylsä ja huumori hyvin tavanomaista hölmöilyä. Loppupuolella meininki hieman paranee ja coenmaisia piirteitä tulee enemmän peliin, mutta keskitason suosta ei kuitenkaan rämmitä ylös. Tavanomainen komedia, jonka hahmot jäävät aika mielenkiinnottomiksi, ainakin Coen-mittarilla. Sujuvaa dialogia kuullaan, mutta se ei ole tällä kertaa ollenkaan veljesten parasta tai edes kovin mielenkiintoista kuunneltavaa.
Näyttelijäpuoli ei pääasiassa toimi. Vanhaa mustaa mummoa Marva Munsonia esittävä Irma P. Hall on ainut, joka saa hahmoon eloa ja varastaa show'n täysin itselleen. Muut näyttelijät pääasiassa ärsyttävät. En ole koskaan erityisemmin pitänyt Tom Hanksista, vaikka hyviä rooleja hän onkin tehnyt. Onhan hän tässäkin ihan hyvä, mutta kuitenkin hieman ärsyttävä, kuten melkein aina muulloinkin. Rosvojoukosta löytyy näyttelijäjoukko Marlon Wayans, J.K. Simmons, Tzi Ma ja Ryan Hurst, joilla ei tämän perusteella olisi mitään näyttelijänlahjoja (ainakin kahden nimen muu tuotanto sisältää hyviäkin suorituksia).
Ladykillers ei ole huono elokuva, se on keskinkertainen. Laadukkaan näköistä hömppäviihdettä, jossa ei ole kuitenkaan kovin hienoa sisältöä. Voisin ehkä arvostaa elokuvaa enemmänkin, jos Coenit eivät olisi niin huippuja, että heiltä odottaisi enemmän. Aika tavanomaista vanhan ajan komediaa samoilta herroilta, jotka loivat umpiväärän komedian kulmakiven The Big Lebowski. Jos haluaa nähdä hyvän syvään etelään sijoittuvan komediallisen rikosmysteerin, niin suosittelen tarkastamaan Robert Altmanin Cookien perinnön.
Kyllä tämän nyt kertaalleen katselee, mutta höröttelyjä ja coenmaisuutta olisi kaivannut enemmän.
Pisteet:
Arvosteltu: 25.03.2006
Katsottu: DVD
Coen-veljekset ovat pitkän filmografiansa myötä todistaneet taitavuutensa hahmokeskeisessä kerronnassa. 50-lukulaisen komedian samanniminen uudelleenlämmittely Ladykillers ei petä sekään tällä saralla, mutta jää muilla osa-alueillaan kauas veljesten terävimmästä jäljestä.
Vanhan leskirouvan elämään tulee uutta vipinää, kun velmuilmeinen ja kipristellen naurava professori G. H. Dorr (Hanks) päättää muuttaa tämän kellariin. Heebo kertoo harrastavansa innokkaasti kamarimusiikkia ja tarvitsevansa akustiikaltaan toimivan treenikämpän itselleen ja ystävilleen. Kun eukko sitten myöntää kämpän, alkaa tapahtua; Dorrin laskelmat pitävät paikkansa, joten casinon pankkiholviin on kellarista käsin mitä muikein kaivaa tunnelia. Vaan kuten todistettu on, täydellisessä rikoksessa vain kaikki voi mennä pieleen.
Ladykillers on ensimmäinen leffa, jossa Ethan Coen on saanut puumerkkinsä alkuteksteihin ohjaajan paikalla. Se on myöskin veljesten selkeästi kaupallisin elokuva, mikä näkyy välillä häiritsevän yleisilmettä. J. K. Simmonsille ahdettu pieruhuumori ei millään toimi täysin ristiriidattomasti vastapainona G. H. Dorrin terävälle verbaaliselle sivaltelulle. Sanomaa koko hommasta on vaikeaa löytää, mutta siitä viis; kokonaisuus viihdyttää kuten pitääkin. Hanks ja (leskirouvan näyttelijätär) pelaavat yhteen niin letkeästi, ettei jöröinkään pokka aina pidä.
Toteutus on taattua Coen-brändiä ja kaiken pitäisi olla hyvinkin kunnossa. Ladykillersin ongelmaksi muodostuukin ehkä se, että siltä odottaa jotain erilaista. Veljesten tarinat ovat ennenkin olleet eksistentiaalisia (petervonbaghmaista vänkää sanaa lainatakseni), mutta silloin ne jättivät tujumman jälkimaun. Arvosteltavana oleva lätty on kuitenkin harmitonta kertakäyttöviihdettä ja toimii sellaisena hienosti, mikäli asennoituminen ei ole esteenä.
Pisteet:
Arvosteltu: 04.07.2005
Katsottu: DVD
Coenin veljekset käsittävät miten perusaihiosta tehdään hyvää viihdettä. Ladykillersin tarina ei ole muuta kuin tavallinen ja tuhanteen kertaan käsitelty. Lisäksi elokuva sisältää leffamaailman kliseitä koko joukon. Mutta niin vain leffa toimii kuin hirvi. Kyse on perusviihteestä jossa Coenien käden jälki näkyy ja elokuvan perusidean mukaisesti näyttelijöille jätetään työ.
Ladykillers on tarina jossa vanhan länkisäärisen neekerilesken luo muuttaa vuokralle lipevä proffa. Mukanaan proffa tuo joukon kummallisia ukkoja ja soittimia. Peitetarinana joukkio harjoittelee rokokoomusiikkia, mutta todellisuudessa hautovat kellarissa kriminaaleja toimintoja. Lehti-ilmoituksen perusteella koottu ryhmä koostuu ihmisistä joiden ei pitäisi tehdä yhdessä mitään.
Elokuvan katsominen vaatii naivia asennetta, mutta kun sen hyväksyy, niin viihtyminen on taattua. Kokonaisuudessan elokuva ei yritäkään luoda mitään uutta, vaan kunnioittaa perusmeininkiä viimesen päälle. Harmiton elokuva jonka aikana pakostakin höröttelee.
Elokuvan miinuksena on Marlon Wayans jonka hölötys ei kuulu tähän elokuvaan. Vaikkakin Ladykillers on lähellä teatteriesitystä karrikoituine hahmoineen.
Pisteet:
Arvosteltu: 22.03.2005
Katsottu: DVD
Elokuvista puhuttaessa Coenin veljesten nimen mainitseminen on yleensä pelkkää plussaa. Mutta entäpä jos samaan yhteyteen lisätään vielä sanat "remake" ja "väkinäinen"? Yhdistelmä on varsin ristiriitainen ja ailahteleva. Ja se yhdistelmä on Ladykillers.
Ladykillers on uusioversio William Rosen vuoden 1955 käsikirjoituksesta ja menestysleffasta. Veljekset ovat muokanneet samanhenkisen, tumman huumorin vesillä uivan tarinapaatin, vai pitäisikö sanoa tässä tapauksessa jäteproomun? Jäteproomuhan vilahtaa stoorissa monta kertaa ja harmillisesti purevaan leffaan on eksynyt sitä jäteosastoa aika paljon verrattuna veljesten klassikoihin.
Mutta sitten kirjavan henkilökaartin pariin. Ensinnäkin, on vanha talo, ja talossa asuu uskontoa, kuolleen miehensä kuvaa sekä gospelia palvova vanharouva Munson (Irma P. Hall). Rouva Munson on todellinen konservatiivin perikuva: "hipitihoppia" tai muuta "saatanallista musiikkia" kuunteleva nuori on ilman muuta matkalla kohti kadotusta – ainakin Munsonin mielestä, jos ei muiden.
Sheriffi Wyner on henkilö numero kaksi. Wyner tuntee Munsonin tyylin turhankin hyvin, ja haluaisi jo hieman rauhaa tämän tarinoinnilta. Mutta ei sheriffistä sen enempään. Siirrytään itse värikkääseen rikollisjoukkoon.
Kolmantena meillä on mies, joka rakastaa Edgar Allan Poen runoja ja jonka nimessä on paljon kirjaimia. Siis todella paljon. Hän on lipevä akateemikko G.H. Dorr (lyhyessä kirjoitusasussa ilmaistuna). Ja Dorrilla on suunnitelma. Mutta niin kunnianhimoiseen suunnitelmaan tarvitaan pätevä ja värikäs apulaisjoukko.
Neljäntenä tarvitaan siis apujoukko. Siihen joukkoon kuuluvat rappeutunutta nykynuorisoa edustava nysverö Gawain MacSam, maailman tumpeloin futari Lump, äärimmäisen cool The General sekä suolistovaivainen Garth Pancake. Eikä sovi unohtaa myöskään Pancaken 53-vuotiasta rakastajatar Mountain Girliä. Okei, ryhmä ei toteuta edellisen kappaleen ehdoista kuin toisen, mutta kuka oikeasti kaipaisi pätevää ryhmää komediassa? Väriä nimittäin piisaa.
Henkilöt on esitelty. Enää puuttuu tarina. Vaan oikeastaan tarinasta ei kannata hirveästi sanoa, sillä se ei ole pääosissa tässä tyylittelyssä. Sen verran kai kuitenkin voi paljastaa, että niin teen juominen sängyn alla kuin myös runossa mainittavan tuntemattoman Helenin kalpeus ovat hauskoja, jos niistä vain osataan tehdä hauskoja. Ja muistakaa: vetopasuuna voi viedä sormenne!
Homma on nyt varmasti sopivasti sekaisin. Ja se on homman jujuna. Mutta mutta… Coenien loistavasti kirjoitettujen henkilöhahmojen ja pistävien dialogien joukossa on väljyyttä liiaksi. Tyypillinen synkistely vaihtuu välillä ala-arvoiseksi liukuhihnakamaksi. Vastapainona leffan ykköshahmolle eli hauskalle G.H. Dorrille löytyy monta mitäänsanomatonta sketsinpoikasta ja Hollywoodin perusjujua ilman päätä tai häntää.
Mutta leffa sisältää taas sen verran upeita yksityiskohtia, että enempää ei pahoja sanoa kannata vuodattaa. Jo pariin otteeseen mainittu professori Dorr ansaitsee määrittelemättömän ison määrän positiivisia mainintoja. Äärettömän sympaattinen Tom Hanks on loistava roolissaan, eikä liene laisinkaan hävytöntä väittää tätä uudistettua jengin johtajaa komedioiden yhdeksi kirkkaimmaksi legendahahmoksi. Vaikka Hanks näyttää aivan nyt Tim Currylta, on hänen suorituksensa jotain aivan muuta. Niin runot kuin maailman säälittävimmän kuuloiset selitykset soljuvat herran suusta ulos sellaisessa innolla, että vakavana oleminen julistetaan kielletyksi.
Osakkeitaan Spider-Man II:ssa pudottanut J.K. Simmons on myös iskussa. Tosin se pieruhuumoriosio olisi kyllä voitu jättää Pancake-hahmon osalta pois. Marlon Wayans on jälleen Marlon Wayans, ja vaikkapa Scary movien nähneet tietävät mistä puhun. Tzi Man esittämässä The Generalissa on hänessäkin omat vahvuutensa, mutta muille ei juuri bonuksia kerry.
Ladykillers on hieno elokuva, mutta yleisote on sen verran keskinkertainen, että mestariteoksesta on turha puhua. Tom Hanks räjäyttää potin. Ja kakkosena tulee Edgar Allan Poen korppi, tarinan mustahevonen.
Pisteet:
Arvosteltu: 07.02.2005
Katsottu: DVD
Leskirouva Marva Munson asuu suuressa omakotitalossa kissansa kanssa. Hän on isokokoinen, suorasanainen ja HYVIN vahvasti uskovainen. Hän myös vuokraa huonetta. Eräänä päivänä hänen ovelleen koputtaa mukavanoloinen, lipevä herrasmies, joka pyytää huonetta vuokraksi. Tämähän onnistuu. Mies ilmoittaa, että hänellä on yhtye, joka soittaa rokokooajan musiikkia, Jumalan kunniaksi sävellettyä, ja pyytää, että he saisivat harjoitella rouvan perunakellarissa. No, mikäs se siinä. Mutta kaikki ei taida olla ihan kohdallaan...
Tom Hanks revittelee oikein kunnolla. Hänen työskentelyään on ilo seurata. Samoin Irma P. Hallin. Muutkin näyttelijät onnistuvat oikein hyvin, mainittakoon esim. loistava Tzi Ma, jonka roolihahmo on myös lähes täydellinen. Ja Coenit tekivät sen taas. Jälleen kerran heidän käsikirjoituksensa on loistava, ja ohjaus toimii. Jälki on taattua Coenia, jäljittelemätöntä, häpeämätöntä ja mustan huumorin täyteistä.
Suosittelen kaikille hyvistä komedioista pitäville, ja mahdollisesti myös jännäreiden ystäville. Coenfaneille ei varmasti tarvitse edes suositella, he ovat joko nähneet tämän, tai katsovat, sanoinpa arvostelussani mitä tahansa, ja se kieltämättä kannattaa, Ladykillers on nimittäin aivan mahtava filmi, kuluvan vuosituhannen parhaita.
Pisteet:
Arvosteltu: 28.08.2004
Katsottu: Teatterissa
Olin todella skeptinen, kun kuulin että klassisesta brittikomediasta "Naisentappajat" (1955) aiotaan tehdä amerikkalainen uusintaversio. Alkuperäinen elokuva on paitsi loistava komedia myös yksi omia ehdottomia suosikkejani. Ja Hollywoodin viime vuosina tarjoilemat uudelleenlämmitykset ovat olleet säännöllisesti kauheita (kuten Gus van Santin surkuhupaisa "Psyko" tai Adam Sandlerilla tähditetty "Mr. Deeds tulee kaupunkiin", joissa upeasta alkuperäisteoksesta tehtiin pannukakku). Pelkoni hellitti hieman, kun kuulin Coen-veljesten olevan asialla. Ja ehkä elokuva olisikin ollut parempi, jos en olisi muistanut vanhaa versiota niin hyvin. Vertailussa se nimittäin voittaa kirkkaasti tämän uudelleenlämmityksen.
Juoni on pääkohdittain sama. Joukko hassuja rikollisia vuokraa huoneen vanhan mummelin talosta ja uskottelee harjoittelevansa kamarimusiikkia, vaikka todellisuudessa juonii kaikkien aikojen ovelinta ryöstökeikkaa. Vuonna 1955 oltiin sumuisessa Lontoossa ja rosvokoplaa komensi sir Alec Guinness yhdessä parhaista rooleistaan. Nyt tapahtumat on siirretty 2000-luvun syvään etelään Mississipin varrelle ja Guinnesin roolin on perinyt Tom Hanks. Aikahyppäys on aiheuttanut elokuvaan hassua kaksijakoisuutta: mummo Munsonin (Irma P. Hall) viktoriaaninen talo tuntuu elävän vielä 1950-lukua, mutta ympärillä velloo uusi vuosituhat hampurilaisbaareineen ja hip-hop-musiikkeineen.
Alkuperäisteoksessa oli hienovireinen, hitchcockmaisen pahaenteinen tunnelma, jota tästä on turha hakea. Se on harmi, sillä elokuvassa on paljon hyvää. Tom Hanks lipevänä huijariprofessorina ja Ilma P. Hall syvää etelää vääntävänä uskovaisena mummona tekevät mainiot roolit. Myös eri luonnetyyppejä edustava rosvonelikko toimii, vaikka Coenit olisivatkin saaneet laittaa ylinäyttelemiselle tiukemmat suitset. Jäteproomujen (vuonna 1955 käytettiin tavarajunia) ympärille on kehitetty monta tiivistunnelmaista kohtausta - ja saman synkän vireen toivoisi hallitsevan koko elokuvaa, kutovan kohtaukset yhteen. Nyt esimerkiksi goottilaisromanttisten proomukohtausten ja perunakellarissa harrastetun tyhjäpäisen puskahuumorin saumat paistavat. Vuolas kiroilu ja suolistohuumori ovat tarpeettomia ja tekevät hallaa kokonaisuudelle.
Elokuva on hyvä monessa suhteessa, mutta en voi olla pitämättä sitä kuin välityönä Coenien hienolla uralla. Mieleni tekisi nähdä taas kerran alkuperäinen "Naisentappajat", mutta se voi olla melko hankalaa...
nimimerkki: Tuukka
Pisteet:
Arvosteltu: 13.07.2004
Katsottu: Teatterissa
Arvostelija
Tuukka
Vieras
Coenin veljesten leffat ovat aina tunnistettavissa. Miesten lapsekas tyyli tehdä Hollywood-valtavirtauksien vastaisia elokuvia on ainutlaatuista, ja joskus on vaikea selittää, mikä niiden oikea tarkoitusperä mahtaisikaan olla. Varsinkin George Clooneyn tähdittämä "Voi Veljet, Missä Lienet?"-elokuva oli ratkiriemukas ja absurdi veijarielokuva, missä veljekset todistivat näppäryytensä upottamalla kreikkalaisen myytin 30-luvun Amerikkaan. Leffa sisälsi kymmennittäin ikimuistoisen persoonallisia kulttihahmoja, mikä tuntuu olevan veljesten teosten tavaramerkkejä, ainakin jos komediaa miehet lähtevät hakemaan. Miesten uusimmassa tuotoksessa Ladykillers, näiden hahmojen piirteet viedään äärimmilleen, luoden nauruhermoja koetteleva soppa.
Elokuvan juoni ei ole aivan Coenien omasta päästä; käsikirjoitus perustuu 50-luvulla ohjattuun Naistentappajat-komediaan, josta allekirjoittanut ei sen kummemmin ole kuullutkaan. Joka tapauksessa, tämän uusversion juoni on taattua kamaa: Eräänä aurinkoisena päivänä, vanhan ja hieman uskoonkin hurahtaneen gospel-muorin (Irma P.Hall) talon ovelle ilmestyy parrakas professori G.H Dorr (Tom Hanks), joka hakee eriskummalliselle renesanssimusiikin soittokunnalleen harjoituspaikkaa. Tyypit saavatkin mummon perunakellarin käyttöönsä. Elikkä eikun pasuunat soim-? anteeksi, siis hihat heilumaan, koska miehethän ovat tietenkin pesunkestäviä rikollisia, ja aikeena olisi kaivaa tunnelia paikallisen kasinon rahasäilöön. Hervotonta.
Juonen taso ei ole aivan tyypillinen elokuville, missä tarinan jännitystä luotaisiin asteittain, kunnes saavutettaisiin se kliimaksi leffan loppupuolella. Kasinon ryöstö ei loppujen lopuksi olekaan se tärkein elementti elokuvasta, ja tämä kohtaus esitetäänkin hyvin nopeaan tahtiin sen kummemmin jännityksen ilmapiiriä nostattamatta. Oikeastaan herkullisimmat tilanteet syntyvätkin ryöstön jälkeisistä tilanteista, missä syy elokuvan hieman oudolle nimellekin selviää. Mutta tarina ei olisi mitään, ellei sitä tukisi loistava näyttelijäkaarti.
Ladykillersin ehdottomasti vahvin valtti on sen loistavat hahmot. Tom Hanksin herrasmieshuijaria seuraa ällistyneellä nautinnolla; sympaattisena Forrest Gumpina ja oikeamielisenä kapteeni John Millerinä hyvin muistettu Hanks on täysin eri henkilö esittäessään eleganttia ja painavalla aksentilla sössöttävää paskanjauhajaa, jolla tuntuu löytävän sanarikas vastaus jokaiseen tilanteeseen. Englantia hyvinkin taitavat löytänevät suomenkielisen tekstityksen avuliaaksi; sen verran hienostuneita sanoja mies latelee, että voi olla vaikeaa pysytellä perässä. Hanksin pakkomielteisen ärsyttäviä naurukohtauksia seuraa niin ristiriitaisissa tunteissa, että jo hieman heikottaakin. Toinen päähenkilö, uskonnollinen ja edesmennyttä miestään ikävöivä rouva Munson on ainoa asia elokuvassa, mistä voi löytää jotain lämminhenkisyyttä; loput hahmoista ovat elkeineen aika kuvottavia, tietenkin hauskalla tavalla.
Loput merkittävistä hahmoista ovat luonnollisesti Hanksin rikosryhmän loput jäsenet. Unelmien sielunmessussa hyvää työtä tehnyt Marlon Wayans on saanut tehtäväkseen esittää todella stereotyyppistä mustaa katunuorta; miehen puhe on klassista ghetto-slangia ja bitch-läppää lentää kuin viimeistä päivää. Eddie Murphyn 80-luvun tyyli tulee väistämättä mieleen, mutta hassua kyllä, Wayansin vitsit jaksavat naurattaa. Ehkäpä koska hänen vastanäyttelijät ovat niin paljon erilaisia. Spider-Man kakkosessakin esiintyvä J.K. Simmons on hyvässä vedossa suolivaivoista kärsivänä punaniskaisena räjähdyseksperttinä Mr. Pancakena, jolla tuntuu olevan turhankin tiivis symbioosi isokokoisen vaimonsa Mountain Girlin kanssa. Tzi Ma esittää hullun hauskasti kiinalaista Kenraalia, jolla taitaa olla noin 3 repliikkiä koko leffan aikana (mutta voi kun ovat hauskoja repliikkejä!). Lopuksi on vielä Ryan Hurstin tulkitsema järkälemäinen idiootti, joka antaa varsin negatiivisen kuvan amerikkalaisten jalkapalloilijoiden älykkyysosamäärästä. Jokainen hahmo on niin hyvin näytelty ja kuvattu, jonka takia on vaikea mennä sanomaan kenen roolisuoritus oli ylitse muiden. Tarkemmat katsojat bongaavat Spider-Manissakin cameo-roolin tehneen Bruce Campbellin.
Tarinaa kuvataan 90-luvun Amerikassa Mississippi-joen varrella. Tunnelmasta voisi kylläkin luulla, että elettäisiin 50- tai jopa 30-lukua; elokuvan värit ovat hieman haaleita, ja taustalla soi joko gospel tai rauhallinen country. Elokuvan maisemat ja paikat ovat hienovaraisesti kuvattuja, ja eritoten pimeällä kuvattu Mississippi on hienoa katseltavaa. Vaikka suurin osa elokuvasta tapahtuukin pienessä omakotitalossa, tilaa on onnistuttu hyödyntämään niin taidokkaasti, että katsoja seuraa likaista perunakellariakin ihastuneena.
On pakko tähän loppuun todeta, että Joel ja Ethan Coen ovat vieläkin kovassa vedossa, vaikka elokuva ei pääsekään aivan Voi veljet, missä lienet? tai Fargon tasolle. Ehkäpä koska se lämminhenkisyys mikä molempia leffoja yhdisti, puuttuu lähes kokonaan Ladykillersista, joka on eritoten loppupuolella varsin mustanpuhuva. Kotimaassaan Ladykillers ei ole menestynyt, mutta kyseessä on kuitenkin elokuva, joka kuuluu nykypäivän uutuuselokuvatarjonnan kärkikaartiin. Vitsejä ja hauskoja tilanteita viljellään varsin tiuhaan tahtiin, mutta onneksi elokuvaan on ujutettu levähdyshetkiä Edgar Allan Poen runojen tai gospel-kuorojen lauleskelujen muodossa.
Elokuvan loppu on tyypillistä Coenia: harvinaisen ikimuistoinen. Huumori elokuvassa oli sen verran suoraviivaista, että elokuvateatterin porukka pysyy aika hyvin kärryillä. Ainoana miinuksena oli ehkä liiallinen kiroilu, joka saattaa harmistuttaa joitakin katsojia. Mutta kaikille muille: jos kesän ainaiset sadekuurot masentavat, tämä on oivallinen piristysruiske. Parhaita rikoskomedioita ikinä.
nimimerkki: SpaceCadet1
Pisteet:
Arvosteltu: 05.07.2004
Katsottu: Teatterissa
