Kuuluu nykypäivän uutuuselokuvatarjonnan kärkikaartiin. Vitsejä ja hauskoja tilanteita viljellään varsin tiuhaan tahtiin.

5.7.2004 22:12

Arvioitu elokuva

Ohjaajat: ,
Käsikirjoittajat: ,
Alkuperäinen nimi:The Ladykillers
Valmistusvuosi:2004
Pituus:104 min

Coenin veljesten leffat ovat aina tunnistettavissa. Miesten lapsekas tyyli tehdä Hollywood-valtavirtauksien vastaisia elokuvia on ainutlaatuista, ja joskus on vaikea selittää, mikä niiden oikea tarkoitusperä mahtaisikaan olla. Varsinkin George Clooneyn tähdittämä ”Voi Veljet, Missä Lienet?”-elokuva oli ratkiriemukas ja absurdi veijarielokuva, missä veljekset todistivat näppäryytensä upottamalla kreikkalaisen myytin 30-luvun Amerikkaan. Leffa sisälsi kymmennittäin ikimuistoisen persoonallisia kulttihahmoja, mikä tuntuu olevan veljesten teosten tavaramerkkejä, ainakin jos komediaa miehet lähtevät hakemaan. Miesten uusimmassa tuotoksessa Ladykillers, näiden hahmojen piirteet viedään äärimmilleen, luoden nauruhermoja koetteleva soppa.

Elokuvan juoni ei ole aivan Coenien omasta päästä; käsikirjoitus perustuu 50-luvulla ohjattuun Naistentappajat-komediaan, josta allekirjoittanut ei sen kummemmin ole kuullutkaan. Joka tapauksessa, tämän uusversion juoni on taattua kamaa: Eräänä aurinkoisena päivänä, vanhan ja hieman uskoonkin hurahtaneen gospel-muorin (Irma P.Hall) talon ovelle ilmestyy parrakas professori G.H Dorr (Tom Hanks), joka hakee eriskummalliselle renesanssimusiikin soittokunnalleen harjoituspaikkaa. Tyypit saavatkin mummon perunakellarin käyttöönsä. Elikkä eikun pasuunat soim-? anteeksi, siis hihat heilumaan, koska miehethän ovat tietenkin pesunkestäviä rikollisia, ja aikeena olisi kaivaa tunnelia paikallisen kasinon rahasäilöön. Hervotonta.

Juonen taso ei ole aivan tyypillinen elokuville, missä tarinan jännitystä luotaisiin asteittain, kunnes saavutettaisiin se kliimaksi leffan loppupuolella. Kasinon ryöstö ei loppujen lopuksi olekaan se tärkein elementti elokuvasta, ja tämä kohtaus esitetäänkin hyvin nopeaan tahtiin sen kummemmin jännityksen ilmapiiriä nostattamatta. Oikeastaan herkullisimmat tilanteet syntyvätkin ryöstön jälkeisistä tilanteista, missä syy elokuvan hieman oudolle nimellekin selviää. Mutta tarina ei olisi mitään, ellei sitä tukisi loistava näyttelijäkaarti.

Ladykillersin ehdottomasti vahvin valtti on sen loistavat hahmot. Tom Hanksin herrasmieshuijaria seuraa ällistyneellä nautinnolla; sympaattisena Forrest Gumpina ja oikeamielisenä kapteeni John Millerinä hyvin muistettu Hanks on täysin eri henkilö esittäessään eleganttia ja painavalla aksentilla sössöttävää paskanjauhajaa, jolla tuntuu löytävän sanarikas vastaus jokaiseen tilanteeseen. Englantia hyvinkin taitavat löytänevät suomenkielisen tekstityksen avuliaaksi; sen verran hienostuneita sanoja mies latelee, että voi olla vaikeaa pysytellä perässä. Hanksin pakkomielteisen ärsyttäviä naurukohtauksia seuraa niin ristiriitaisissa tunteissa, että jo hieman heikottaakin. Toinen päähenkilö, uskonnollinen ja edesmennyttä miestään ikävöivä rouva Munson on ainoa asia elokuvassa, mistä voi löytää jotain lämminhenkisyyttä; loput hahmoista ovat elkeineen aika kuvottavia, tietenkin hauskalla tavalla.

Loput merkittävistä hahmoista ovat luonnollisesti Hanksin rikosryhmän loput jäsenet. Unelmien sielunmessussa hyvää työtä tehnyt Marlon Wayans on saanut tehtäväkseen esittää todella stereotyyppistä mustaa katunuorta; miehen puhe on klassista ghetto-slangia ja bitch-läppää lentää kuin viimeistä päivää. Eddie Murphyn 80-luvun tyyli tulee väistämättä mieleen, mutta hassua kyllä, Wayansin vitsit jaksavat naurattaa. Ehkäpä koska hänen vastanäyttelijät ovat niin paljon erilaisia. Spider-Man kakkosessakin esiintyvä J.K. Simmons on hyvässä vedossa suolivaivoista kärsivänä punaniskaisena räjähdyseksperttinä Mr. Pancakena, jolla tuntuu olevan turhankin tiivis symbioosi isokokoisen vaimonsa Mountain Girlin kanssa. Tzi Ma esittää hullun hauskasti kiinalaista Kenraalia, jolla taitaa olla noin 3 repliikkiä koko leffan aikana (mutta voi kun ovat hauskoja repliikkejä!). Lopuksi on vielä Ryan Hurstin tulkitsema järkälemäinen idiootti, joka antaa varsin negatiivisen kuvan amerikkalaisten jalkapalloilijoiden älykkyysosamäärästä. Jokainen hahmo on niin hyvin näytelty ja kuvattu, jonka takia on vaikea mennä sanomaan kenen roolisuoritus oli ylitse muiden. Tarkemmat katsojat bongaavat Spider-Manissakin cameo-roolin tehneen Bruce Campbellin.

Tarinaa kuvataan 90-luvun Amerikassa Mississippi-joen varrella. Tunnelmasta voisi kylläkin luulla, että elettäisiin 50- tai jopa 30-lukua; elokuvan värit ovat hieman haaleita, ja taustalla soi joko gospel tai rauhallinen country. Elokuvan maisemat ja paikat ovat hienovaraisesti kuvattuja, ja eritoten pimeällä kuvattu Mississippi on hienoa katseltavaa. Vaikka suurin osa elokuvasta tapahtuukin pienessä omakotitalossa, tilaa on onnistuttu hyödyntämään niin taidokkaasti, että katsoja seuraa likaista perunakellariakin ihastuneena.

On pakko tähän loppuun todeta, että Joel ja Ethan Coen ovat vieläkin kovassa vedossa, vaikka elokuva ei pääsekään aivan Voi veljet, missä lienet? tai Fargon tasolle. Ehkäpä koska se lämminhenkisyys mikä molempia leffoja yhdisti, puuttuu lähes kokonaan Ladykillersista, joka on eritoten loppupuolella varsin mustanpuhuva. Kotimaassaan Ladykillers ei ole menestynyt, mutta kyseessä on kuitenkin elokuva, joka kuuluu nykypäivän uutuuselokuvatarjonnan kärkikaartiin. Vitsejä ja hauskoja tilanteita viljellään varsin tiuhaan tahtiin, mutta onneksi elokuvaan on ujutettu levähdyshetkiä Edgar Allan Poen runojen tai gospel-kuorojen lauleskelujen muodossa.

Elokuvan loppu on tyypillistä Coenia: harvinaisen ikimuistoinen. Huumori elokuvassa oli sen verran suoraviivaista, että elokuvateatterin porukka pysyy aika hyvin kärryillä. Ainoana miinuksena oli ehkä liiallinen kiroilu, joka saattaa harmistuttaa joitakin katsojia. Mutta kaikille muille: jos kesän ainaiset sadekuurot masentavat, tämä on oivallinen piristysruiske. Parhaita rikoskomedioita ikinä.

nimimerkki: SpaceCadet1

Arvosteltu: 05.07.2004

Lisää luettavaa