Arn - Temppeliritari (2007)

En myönnä olevani mikään suurten, eeppisten seikkailuelokuvien ystävä, mutta ruotsalaisen Jan Guilloun Arn-kirjasarjan ensimmäisestä elokuvasta kiinnostuin heti. Kyseessä on pohjoismaalaisesta näkökulmasta erittäin kiintoisa tuotanto, onhan se lajinsa tämän hetken kallein noin 25 miljoonan euron budjetillaan. Arnia katsoessa rahan käytön huomaa, mutta tällä kertaa on todettava, ettei raha ole hukkaan mennyt: Arn on erinomaisesti onnistunut suurenluokan seikkailuelokuva, eikä mitään sen vähempää.

Länsi-Göötanmaan seuduilla elää 1100-luvun puolen välin paikkeilla muuan Arn Magnusson, joka jo nuorena poikana joutuu luostariin vanhempien luopauksesta Jumalalle. Arnista kasvaa luostarissa väkivahva ja sitkeä mies, sekä erinomainen soturi. Arnin palattua luostarista kotiin hän joutuu keskelle sukuvihan kehtoa, jonka tahdin määrää taistelu kuninkuudesta. Knut Eerikin poika, edellisen kuninkaan poika ja Arnin ystävä, on palannut maanpaosta Norjasta perimään kruunua itselleen. Uskollisuus ystävälle joutuu kovalle koetukselle hallitsevan Sverkin suvun laittaessa kapuloita rattaisiin niin Arnin suvulle, kuninkaalle kuin tämän uudelle rakkaudelle, ihastuttavalle Cecilialle. Vaikka Knutin joukot ovat vahvat, on Sverkeillä hallussaan ase, jota vahvempaa ei pimeän keskiajan synkkinä vuosina tunnettu: kirkko. Siitä Arnille ja tämän lempitietylle onkin enemmän harmia kuin mistään maallisesta pahasta...

Elokuva perustuu kahteen ensimmäiseen Arn -kirjaan. Yhtään Arn-kirjaa en ole lukenut, mutta Jan Guilloun on nimenä tuttu loistavan Pahuus -elokuvan alkuperäisromaanin kirjoittajana. Samanlaista psykologista ihmistuntemusta ei Arnin kaltaiselta spektaakkelilta kannata odottaa, mutta hyvän tarinan se antaa silti. Keskiaikaan sijoittuvan ritariseikkailun eeppisyyteen tuo erinomaista lisäpoltetta taustalla liehuva rakkaustarina ja ajattomat teemat ystävyydestä uskollisuuteen. Eikä uskonnon roolia hyvässä ja pahassa kannata unohtaa, tosin sen pohdinta jää katsojan omaksi tehtäväksi.

Pohjoismaalaisuudestaan huolimatta Arn uhkuu suuruutta kuin paraskin amerikkalaistuotanto. Suuret joukkokohtaukset, lavasteet ja puvustus ovat upeaa katsottavaa, ja elokuva tuokin selkeästi mieleen sellaiset teokset kuin Braveheart, Conan - barbaari ja Alexanteri. Kaiken kruunaa elokuvan upea kuvaus, joka herkuttelee kaiken lisäksi upeilla luonnonmaisemilla korostaen ihmisten vielä kiinteää suhdetta luontoon tuon ajan maailmassa. Muutenkin ajankuva on uskottavan lisäksi myös mukaansa tempaava, joka on elinedellytys tämän kaltaiselle, yli kaksituntiselle historialliselle spektaakkelille. Tuomas Kantelisen upea musiikki säestää parhaimmillaan hyvin tunnelmallista elokuvaa.

Näyttelijätyö jää elokuvan heikoimmaksi lenkiksi. Joakim Nätterqvist ratsastaa pääroolinsa läpi kunnialla, mutta ilman sen suurempia bonuksia. Miestä on arvosteltu muun muassa karisman puutteesta, mikä on kieltämättä totta. Parhaimmillaan hän on Sofia Helíninin kanssa nuorina rakastavaisina, ja heidän yhteiset kohtaukset ovatkin lopulta elokuvan hienoimpia hetkiä. Sivurooleissa olevien näyttelijöiden töitä taas ei käy arvosteleminen, onhan mukana sekä Ruotsin että Iso-Britannian näyttelijäkaartin parhaimmistoa. Erityisesti intialaissyntyinen Mílínd Soman on jopa hyytävä elokuvan pääkonnana, pelottomana islamistijohtajana.

Jos elokuvasta jäi jotain puuttumaan, niin hahmojen syvyyttä olisi kaivattu lisää. Vaikka elokuva kaikessa suuruudestaan yllättää inhimillisyydellään, jää jopa Arn päähenkilönäkin hieman liian sieluttomaksi, jotta elokuva olisi täydellinen mestariteos. Myös elokuvan tapa esittää monessa mukana oleva uskonnollisuus vuoroin pahana, vuoroin hyvänä asiana saattaa hämmentää ainakin niitä, jotka etsivät elokuvalta vastauksia sen käsittelemiin teemoihin. Aavistus lisää mahtipontisuutta olisi saattanut tehdä Arnista Conanin, mutta ehkä tanskalaisohjaaja Peter Flinthin itsevarmuuden kohottaminen olisi ajanut saman asian, siitä huolimatta, että mies tekee kauttaaltaan hyvin tasokasta työtä.

Arn - temppeliritari on massiivinen, mutta inhimillinen ja visuaalisesti upea Pohjoismaalainen suurtuotanto, josta sietää olla ylpeä. Ajoittaisesta verkkaisuudestaan huolimatta se on hieno elokuva, joka ylitti kaikki odotukseni. Pian saapuvalta jatko-osalta lienee varaa odottaa jopa enemmän.

Pisteet:
Arvosteltu: 10.07.2008
Katsottu: Kotona

Arvostelija

Sano mitä sanot
Tähtääjä
166 arvostelua

Arn – Temppeliritari on iso pohjoismainen yhteistyöelokuva. Se on iso kuin paraskin Hollywood-leffa. Elokuva on yhtä mahtipontinen yritelmä kuin Peter Jacksonin Tolkien-elokuvatrilogia. Ja tälläkin rainalla on pohjansa kirjallisuudessa; Arn Magnusson syntyi alun perin Jan Guilloun romaanitrilogian hahmoksi.

Tämä eeppinen seikkailudraama kertoo erään pojan tarinan mieheksi ja sankariksi. Herran kurissa ja nuhteessa kasvatetut ja kasvavat ihmiset ajautuvat elämissään poluille, joilla on pakko luopua monesta asiasta. Arn (Bisse Unger/ Nätterqvist) päätyy jo ihan pienenä poikana luostariin äitinsä hartaasta toiveesta. Vähän väliä itsensä pulaan ajava lapsi saa ohjaajakseen veli Guilbertin (Perez), joka ymmärtää, ettei Arnista ehkä kannatakaan leipoa munkkia. Veli paljastaa miehenalulle miekan ja jousen salat, mutta niiden lisäksi poika saa oppia myös paljon muuta. Siinä missä esimerkiksi joku Conan barbaari vain vilkaisi kirjoitettuja viisauksia, Arnin oppivuodet näytetään paljon, paljon pitempinä. Muitakin vaiheita Arnin sekä hänen rakastettunsa Cecilian (Helin) elämässä käydään läpi välillä ylenpalttisella hartaudella. Leffan viihdyttävyys ei tästä silti erikoisemmin kärsi.

Arn - Temppeliritari sijoittuu keskiajalle, joka pintapuolisesti näyttää ajanmukaiselta, mutta on tietysti sittenkin vain oman aikamme kuva keskiajasta. Jos tämän elokuvan antamaa kuvaa tuosta ajanjaksosta verrataan vaikkapa 1970-luvulla tehtyihin keskiaikakuvauksiin, vanhat versiot näyttävät paljon kolkommilta ja hymyttömämmiltä. Ehkäpä se on sitä dosentti Veijo Hietalan hehkuttaman uusromantiikan vaikutusta. (Veijo rulz!)

Toki elokuvassa lyödään kauloja katki ja soditaan verisesti isosti kuvatuissa joukkokohtauksissa. Mitäpä ritaritarina olisikaan ilman niitä ”huveja”? Peter Flinthin ohjauksessa tämä kaikki kuitenkin näyttää hiukan etäiseltä, kuin kuvakirjamaiselta. On hänen ohjauksessaan hyvätkin puolensa; monessa kohtaa Arn – Temppeliritari muistuttaa tyyliltään vanhaa Oscar-kahmijaleffaa Arabian Lawrence. Kuvasto on yhtä kikkailematonta ja maisemia rakastavaa. Toisaalta elokuvien päähenkilöissä on jotakin samankaltaista. Samankaltaisuutta löytyy jopa ulkonäköä myöten, sillä Joakim Nätterqvist osaa olla yhtä ilmeikkään surumielisen näköinen kuin Peter O'Toole.

Koska kyse on yhteispohjoismaisesta elokuvasta, sen tekijäkaartissa on myös suomalaisia aina stunt-koordinaattoria myöten. Näyttelijä Svante Martinilla on kunnia heiluttaa miekkaansa inhana Karl Sverkerssonina. Hyvinhän se heiluu, vaikka rooli lyhyeksi jääkin. Kaikkein positiivisimmaksi seikaksi kotimaisesta puolesta nostaisin kuitenkin Tuomas Kantelisen musiikin. Sitä saattaa tuskin tunnistaa Kantelisen säveltämäksi. Ilmeisesti Arnin tarinassa on ollut voimaa kirvoittaa taiteilijan mielen sopukoista jotakin uutta. Pituudestaan ja kikkailemattomasta tyylistään huolimatta elokuva on katsojallekin mukavasti erilainen kokemus; ei-englanniksi kerrottu historiataru, jossa on mielenkiintoisia käänteitä vähintään yhtä paljon kuin kansainvälisiä tähtiä.

Pisteet:
Arvosteltu: 20.02.2008
Katsottu: Teatterissa

Arvostelija

Söpö
Ylläpitäjä
633 arvostelua