Uusi versio RoboCopista, monien kasari- ja ysärinassikoiden ihailemasta toimintarainasta on jo etukäteen otettu vastaan penseästi. Eihän lapsuuden nostalgiaan saa kajota. Eihän kulttituotetta voi panna paremmaksi. Ja ne julkisuuteen elokuvasta annetut kuvatkin jo kertoivat joillekin, että silkkaa hevonulostettahan tämä leffa on, kun sen sankarin pukukin on väärän värinen ja näköinen. Itselläni ei tieteisfanituksestani huolimatta ole koskaan ollut niin kiihkeää suhdetta robottikyttään, joten tämä arvostelu on siinä mielessä puolueeton.
2010-luvun RoboCopia on ryhdytty tekemään kritiikistä tietoisena. Tästä kielii jo leffan aloitus, joka ensiksi saattaa vaikuttaa rautakangen kiertämiseltä haavassa, mutta on oikeastaan huutomerkkimäinen viesti katsojalle: jos me olemme vaihtaneet MGM-leijonan karjaisut Samppa Jacksonin huulten pärisyttelyyn, olemme joko totaalisen idiootteja koko tämän leffan suhteen tai vain hyväksyneet coolisti sen, ettemme voi luoda nostalgiaa. Uuden RoboCopin tekijät eivät siis tunnu ottavan itseään turhan vakavasti, vaikka leffa muuten osoittaakin heidän ottaneen RoboCopin niin vakavasti kuin teräskyttä ottaa itsensä.
Leffa käy yhdellä tasolla vuoropuhelua katsojan kanssa siitä, millaista populaarikulttuurin tekeminen nykyään on. Esim. kohtaus, jossa Michael Keatonin esittämä OmniCorp-pomo miettii robokytän ulkoasua, on selvä viite siihen, mitä aiheesta on netissä kuhistu. ”Yleisö ei tiedä, mistä se oikeasti pitää”, isopomo tokaisee ketuttavaan tapaansa ja päättää, että sekä RoboCopin todellisuudessa että leffan katsojilla on kohta kiiltävä ja musta robottikyttä edessään. Ulkoasun lisäksi elokuvaan on päivitetty hiukan muutakin: alkuperäisrainan mustavalkoinen maailmankuva on säilytetty, mutta tällä erää piipahdetaan myös turvaamassa rauhaa Lähi-idässä, rakennetaan elektroniikkaa Aasiassa ja RoboCopin parina nähdään värillinen mies (Williams). Varsinaiset tarinan juonen kannalta tärkeimmät tapahtumat sijoittuvat silti pääasiassa Yhdysvaltoihin.
Jos alkuperäinen elokuva ei käsitellytkään poliisi Alex Murphyn perhe-elämää siinä määrin kuin verta ja suolenpätkiä, tämä versio panostaa ensimmäiseen enemmän. Joel Kinnaman on Murphynä pahimmillaan jäykkä kuin ummetuksesta kärsivä, mutta se tekee hänestä juuri mitä sopivimman hemmon metallikuoren sisään. Kinnaman on sitä paitsi tarpeeksi vähäkarismainen, jotta elokuvan todelliset näyttelijävirtuoosit – Keaton ahneena bisnesnerona ja Gary Oldman hänen monenkirjavia tunteita kokevana alaisenaan – saavat ohjailla muka-itsenäisesti ajattelevaa ja -vastustamatonta robottikyttää uskottavan omavaltaisesti. Toisaalta, Kinnamanin näytellessä eräissä kohtauksissa Alex Murphyä vain kasvoillaan – eli sillä osalla, joka yllättäen säilyi täysin ehjänä Murphyä vastaan suunnatusta kostoiskusta – hän löytää jostakin sisimmästään sävyjä, joita Peter Wellerin tuima alkuperäis-RoboCop ei oikeastaan juuri paljastanut.
Uusi RoboCop saattaa matalamman ikärajoituksensa vuoksi kärsiä kiroilun puutteesta (vaikka Samuel L. Jacksonin toimittajahahmolle on muutama ärräpää tavallaan suvaittukin), mutta väkivallaton se ei ole. Jos elokuvan tekovaiheessa ohjaaja José Padilhalla olikin huhujen mukaan hankaluuksia saada kaikkia ideoitaan läpi, lopputulosta voisi silti luonnehtia yllättävän onnistuneeksi. Tämä RoboCop käyttää aikoinaan lähinnä vain alaikäisiä ja ”lapsenmielisiä” viehättänyttä suoraviivaista ja hömelöä alkuperäiselokuvaa hyväkseen sellaisenaan, mutta tarjoilee sen sisällön nyt myös alaikäisille sopivammaksi siistittynä. Vanhemman RoboCopin hirtehisen splatter-rellestyksen sijaan mukana on toisenlaista huumoria, joka tämän lajityypin peruskatsojalta saattaa jäädä havaitsematta, sillä, eh, miten sen nyt kauniisti sanoisi… tuo huumori vaatii katsojalta löytyäkseen muutakin kuin rehevän takakenon istuimessa ja popparipurkin kouraan. Kyseessä on siis harvinaisen älyllinen toimintaraina, joka kuitenkin on suunnattu tieteisviihteestä tykkäävälle nuorisolle. Hankala tapaus, eikä varmaankaan myy lippuluukuilla odotetusti, mutta tulee päätymään omaan kokoelmaani.
