Itse en ole mnoeen vuoteen omistanut älypuhelinta. Luovuin siitä ihan tietoisesti. Olen huomannut, että älypuhelimet usein tekevät ihmisistä huonoa seuraa. He eivät enää keskity muihin ihmisiin tai ylipäätään tee asioita pitkäjänteisesti vaan räpeltävät joka välissä kännykkäänsä. Koska omakaan itsehillintäni ei riittänyt tästä pidättäytymiseen, ajattelin, että olisi itsekästä ja epäkohteliasta jatkaa älypuhelimen käyttöä. Koen sen muutenkin hyvänä asiana. Esimerkiksi ajankuluksi tulee luettua enemmän kirjoja sen sijaan, että vaikkapa juna- ja bussimatkoilla surffailisi netissä.

Tietysti siinä on hankaluutensakin. Nykyään on asiakaspalvelua monella alalla ajettu alas ja korvattu ihmiskohtaamiset internetillä. Esimerkiksi lippuja ei julkisiin liikennevälineisiin tai erilaisiin tapahtumiin ja harrastepaikkoihin välttämättä saa enää käteisellä ollenkaan ostettua, vaan ne pitää hankkia internetistä. Erityisesti julkisten liikennevälineiden kohdalla tämä on mielestäni täysin kohtuutonta. Minullakin on esimerkiksi joskus ollut VR:n kanssa sellainen ongelma, että olin itse myöhässä mutta juna tulikin asemalle vielä myöhemmin. Lippua ei enää voinut ostaa netistä tai automaatista, koska ne kieltäytyvät myymästä lippua sellaiseen vuoroon, jonka lähtöaika on jo mennyt. Toisaalta lippua ei saanut ostettua myöskään junasta, koska VR:n junaliput pitää aina ostaa etukäteen. Matkustin lopulta ilmaiseksi koska rahat eivät kelvanneet.

Omistan ison pöytäkoneen ja hyvin pienen kannettavan tietokoneen. Niillä olen pärjännyt hyvin. Kannettavan tietokoneen saa langattomaan verkkoon, mikä on esimerkiksi matkustellessa kätevää. Nykyään jopa vanhanmallisissa kännyköissä on jonkinmoinen verkkoselain, niin silläkin pystyy hätätilanteessa tekemään yksinkertaisia Google-hakuja ja tarkistamaan esimerkiksi kauppojen aukioloaikoja. Joskus tulee myös soiteltua älypuhelimen omistaville sukulaisille ja tuttaville, jos pitää kiireesti saada internetistä jokin sellainen tieto, jota rupukännykän selain ei suostu näyttämään. Yleisimmin olen kysellyt Turun lähiliikenteen aikatauluja tai pyytänyt ostamaan junalipun ja lähettämään sen sähköpostiin. Tämä jälkimmäinen on varmaankin myös hieman rasittava piirre, vaikka olenkin toki pyrkinyt maksamaan velat takaisin.

Tällä hetkellä minulla periaatteessa muuten on käytössäni älypuhelin. Kyseessä on Microsoft Lumia noin kymmenen vuoden takaa. Oma Nokiani meni rikki, ja sain sukulaiselta vanhan arkistokännykän. Siinä eivät toimi oikeastaan mitkään sovellukset, eivätkä edes kaikki verkkosivut, joten käytännössä se on älypuhelin vain ulkonäöltään.

Itsekin luin Saatanan taannoin. En enää muista, oliko se viime- vai toissakesänä. Ensimmäisen kerran yritin jo kymmenkunta vuotta sitten, kun matkustelin Venäjällä enemmänkin, mutta silloin kirja jäi kesken. Siihen oli painettu kursiivilla osat, jotka aikanaan Neuvostoliitossa sensuroitiin, mikä teki kirjasta vielä omalla tavallaan kiinnostavamman, kun lukija selvästi näki kaikkein arimpaan paikkaan osuneet kohdat.

Omaan makuukni varsinkin Saatanan loppupuolella touhu menee turhankin hassunhauskaksi ilveilyksi. Eniten pidän aivan alusta, kun professori Woland ei vielä ole paljastanut todellista karvaansa ja tarinassa on jopa kauhutarinan elementtejä. Varsinkin puheet seitsemännestä, aukottomasta jumaltodistuksesta, joka kohta tullaan antamaan, saavat edelleen ihoni kananlihalle.

Olen tammikuussa lukenut kaksi kirjaa, joista ensin mainittavan sain joululahjaksi. Alla niistä mietteitä.

Juho Wilskman: Sota keskiajalla

Yleistajuinen ja helppolukuinen yleisesitys aiheesta. Kirjan suurin vahvuus on sen ajallinen ja maantieteellinen kattavuus, sillä kirjassa käsitellään koko vanha maailma (Euraasia ja Afrikka) myöhäisantiikista uuden ajan alkuun saakka. Heikkoutena on pakko mainita kirjan kököhkö kieli: on anglismeja ja kirjoitusvirheitä ja lisäksi tietyt sanat ja lauserakenteet toistuvat häiritsevän usein, näistä mainittakoon esimerkkeinä ”sitten” ja ”tietysti”. Pari–kolme oikolukukierrosta lisää ei olisi ollut pahitteeksi. Arvostan kuitenkin kirjan ytimekästä ja selkeää otsikkoa. En ole koskaan pitänyt tieteellisille teksteille ja tietokirjoille ominaisista kaksi- tai pahimmillaan jopa kolmiosaisista otsikoista.

Timo Rossi: Lapinlahden Linnut – Miksei asioista puhuta

Olen kuunnellut Lapinlahden Lintuja esiteini-ikäisestä saakka ja se on yksi suosikkiyhtyeistä. Parikymmentä vuotta sitten julkaistu Jukka Lyytisen elämäkertakirja oli aikansa tuote ja tyylillisesti enemmän juhla- kuin tietokirja, jossa keskityttiin positiivisiin puoliin ja Lintujen imagoon koko kansaa viihdyttävänä puolivallattomana kaveripoppoona.

Rossi päivittää katsauksensa bändihistoriikkien nykyiseen tyyliin, jossa kaivellaan kaikki nolot ja tuskalliset asiat läpi ja jäsenet haukkuvat toisiaan selän takana. Lyytisen kirjan tosin luin pari vuotta sitten uudestaan, ja on sanottava, että aikuisen silmin lukiessa välittyi Lyytisenkin rivien välistä vaikutelma varsin viinanhuuruisesta ja toistuvasti väkivaltaiseksi äityvästä meiningistä. Rossin kirjasta jäikin käteen ennen muuta surullinen ja vähän uupunutkin olo. On kauheaa lukea, kuinka ihmiset oma-aloitteisesti pilaavat elämänsä. Taustalla vaanii tietysti se vanha suomalaisen viihdetaiteilijan piru eli viina. Varsinkin Timo Erängön tarina oli hyvin traagista luettavaa. Ilmeisesti

Kirja on hyvin kirjoitettu ja kehuja ansaitsee myös Rossin perinpohjainen taustatyö. Mielellään tätä olisi lukenut pitempäänkin, ja esimerkiksi yksittäisten kappaleiden taustoja olisi voinut jokaisen biisin kohdalla erikseen valottaa. Nyt Rossi käsittelee vain kiinnostavimmiksi kokemansa viisut, mutta tässä olisi minusta voinut olla jopa lopussa kokonainen liite, jossa olisi käyty koko tuotanto levy levyltä läpi.

Ihan kaikesta en ole Rossin kanssa samaa mieltä, ja esimerkiksi Köyhän taivas on mielestäni yksi Lapinlahden Lintujen parhaita albumeja. Siltä ei välttämättä nouse samalla tavalla klassikoita esiin kuin muutamilta aiemmilta levyiltä, mutta se onkin ennen muuta toimiva ja tunnelmallinen kokonaisuus, jossa lyhyitä lama-ajan kurjuutta käsitteleviä biisejä tukee soundipolitiikaltaan hyvin yhtenäinen, koneellisen painostava ja paikoin suorastaan industrialmaisia kosketinsoitinvalleja hyödyntävä tuotanto.

George R. R. Martin: Tulen ja jään laulu (osat 1–5)

Luultavasti kaikki tuntevat nämä tiiliskivet ainakin maineelta. Hämmentyneille tiedoksi, että kirjojen pohjalta on tehty suosittu TV-sarja Game of Thrones. Itse en ole sitä nähnyt eikä oikeastaan kiinnosta katsoa. Nyt puhutaan siis pelkästään kirjoista. Luvassa juonipaljastuksia.

Luin kirjat nopeasti, sillä aloitin viime lokakuun alussa ja sain pari viikkoa sitten loppuun. Opustensa pituudesta huolimatta Martin kirjoittaa vanhan ajan jatkokertomusten tyyliin, ja käytännössä jokainen luku päättyy cliffhangeriin. Tämä on myös kirjasarjan heikkous ja kokonaisuus haiskahtaakin epäilyttävästi siltä, että juonta keksitään sitä mukaa kuin sitä kerrotaan. Varsinainen pääjuoni etenee erittäin hitaasti ja ajautuu toistuvasti sivuraiteelle, kun Martin tuo tarinaan yhä uusia sivuhahmoja ja -juonia sekä yllätyskäänteitä. Kirja on myös hyvin toisteinen.

Omaan makuuni ehkä turhauttavin piirre on, kuinka moni hahmoista on kertomuksen aikana pitkiä aikoja vankina eikä siten kykene tekemään mitään merkityksellistä. Sansa on vankina käytännössä koko kirjasarjan ajan, Arya ja Jaime kahden kirjan ajan, Tyrion ja Theon yhden kirjan ajan, Lordi Eddard puoli kirjaa, Davos useissa erillisissä pätkissä, Cersei hyvän aikaa hänkin… Enkä edes nimennyt kaikkia vangiksi joutuneita hahmoja, tuossa olivat vain ne, joiden näkökulmasta tarinaa kerrotaan! Kirjassa on myös useita sivujuonia, jotka lopulta eivät johda mihinkään vaan ajan oloon palautuvat status quoon. Sarjahan tunnetaan siitä, että ”kelle tahansa voi tapahtua mitä tahansa”, mutta käytännössä tästä säännöstä luovutaan joskus 3. osan tienoilla ja hahmoja alkaa nousta haudasta kiihtyvää tahtia.

Epäilenkin vahvasti, ettei Martin ole itselleen asettamansa haasteen veroinen. Ytimeltään hänen kirjasarjansa on hovijuonittelua, mutta hitaasti kiristyvän jännityksen kirjoittaminen on vaikeaa. Siksi on helpompi edistää varsinaista juonta harvakseltaan ja täyttää sitten tarina epäolennaisella toimintaseikkailulla. Kirjan perusrakennehan onkin lopulta sellainen, että juonen kannalta tärkeät asiat tapahtuvat hoveissa ja taistelukentillä, ja niiden väleissä päähenkilöt lähtevät maailmankiertueille, joiden aikana vastaan tulee Dungeons & Dragons -henkeen erilaisia satunnaisia kohtaamisia. Osa pettymyksestäni liittyy ehkä tähän: halusin slow burnin mutta sain fantastisen grand tourin.

Luulen kirjan ongelmien palautuvat myös siihen, että Martin haluaa tietoisesti rikkoa lukijan odotuksia ja lajityypin vakiintuneita kaavoja. Tämä onkin periaatteessa kannatettavaa, mutta se myös johtaa siihen, että tarina toistuvasti lähtee sivuraiteelle. Käytännössä yllätyksellisyys saavutetaan joko siten, että asiat näyttävät johtavan johonkin mutta eivät sitten johdakaan, tai vaihtoehtoisesti jotakin tapahtuu täysin yllättäen. Molemmat ovat pitkän päälle epätyydyttäviä tapoja kertoa tarinaa. Suurin osa tekstistä kertoo asioista, joilla ei lopultaole mitään väliä. Kun taas tapahtuu jotakin, millä on väliä, se tupsahtaa maailmaan ikään kuin tyhjästä.

On kirjassa silti myös hienoja kohtauksia, joissa asioilla on selvästi merkitystä. Lordi Eddardin kuolema ja punaiset häät ovat näistä ehkä parhaat esimerkit. Suosikkihahmoni ovat Jaime ja Stannis. Molemmat ovat piinattuja, ristiriitojen ajamia miehiä, kykeneviä sekä äärimmäiseen julmuuteen että omien virheidensä tunnustamiseen. Suosikkipahiksiani ovat Boltonit, joiden petollisuutta pedataan hyvän aikaa ja joiden tukikohta Kauhiala pitkän alustuksen jälkeen paljastuuä lopulta nimensä veroiseksi. Sivuhahmoista pidän eniten palkkamiekka-Bronista.

aishahmoja Martin ei mielestäni kirjoita kauhean hyvin, ja Daenerys Targaryenin kohtaukset alkoivat rassata viimeistään kirjasarjan 2. osassa. En ylipäätään pidä itämaille sijoittuvista kohtauksista. Westeros on kirjasarjassa kuvattu hyvin uskottavasti ja yksityiskohtaisesti, mutta kliseiset itämaat tuntuvat aivan eri genreen ja kirjaan kuuluvilta ja sopisivat paremmin Conan-henkisen miekka & magia -räikytyksen kuin realisimiin pyrkivään sukutragediaan.

Puutteineenkin sarja on kuitenkin koukuttava. Luin viisi tiiliskiveä noin kolmessa kuukaudessa, ja nyt on tyhjä olo. Olin jo ehtinyt tottua siihen, että tekemisen puutteen iskiessä voi aina seurata tutuiksi tulleiden hahmojen tekemisiä. Ehkäpä Tulen ja jään lauluun pitäisikin suhtautua kuin saippuasarjaan. Ei ole merkitystä sillä, käykö kokonaisuus järkeen. Olennaista on, että se jatkuu ja aina tapahtuu jotakin kiinnostavaa.

(Tulipa pitkä viesti.)

Monet Francis Lain sävelmät ovat jääneet elämään easy listening -klassikoina. Rakkaustarinan tunnussävelmä ((Where Do I Begin?) Love Story, 1970) on pianistien vakiorepertuaaria ja lie soinut monissa häissäkin. Miehen ja naisen (1966) tunnussävel on suomalaisille tuttu Silja Linen mainoksista. Bilitisin (1977) ääniraita on jonkinmoinen syntetisaattorimusiikin klassikko, jossa on hieman samaa henkeä kuin Sumio Shiratorin muumimusiikeissa.

Kummisedän (1972) rakkauslaulu on komea sävelmä. Sekin on saanut alkuperäisestä asiayhteydestään lähes itsenäisen elämän hissimusiikkiklassikkona. Tämänkin kappaleen olen sivumennen sanoen kuullut hääpianistin soittamana.

Kasaripopin saralta mieleen tulee Xanadu (1980). Elokuva oli kökkö, mutta musiikkipuolessa on ideaa. Taustamusiikista vastasi Electric Light Orchestra ja laulusta Olivia Newton-John. Musikaalin nimisävelmä soi Suomenkin radiotaajuuksilla edelleen päivittäin.

En pysty kirjautumaan sisään sivun oikeassa ylälaidassa olevaa Kirjaudu / Rekisteröidy -painiketta käyttämällä. Foorumisivujen alalaidassa oleva pieni Kirjaudu-painike toimii. Selaimena Firefox.

Mikäli saisin loputtoman suuren budjetin, tuottaisin alkutekstille ominaisen sovituksen sumerilais-akkadilaisesta Gilgameš-eepoksesta. Lisäaineksia voitaisiin poimia muista Gilgameš-myyteistä ja historiografisista teksteistä. En ohjaisi, en käsikirjoittaisi enkä näyttelisi, sillä en osaa mitään edellä mainituista, mutta häärisin taustavoimissa ja pitäisin huolen siitä, että miljöökuvauksesta tulisi mahdollisimman uskollinen todelliselle historialle ja mytologialle. Tätä varten tietysti palkattaisiin kokonainen armeija historiantutkijoita ja arkeologeja.

Elokuvan kehystarinan päähenkilö ja kertojahahmo Sîn-lēqi-unninni puhuisi akkadia, joka on eepoksen laajimpien versioiden kieli. Elokuva alkaisi utuisilla otoksilla Mesopotamian maisemista: autiomaasta, Eufratin ja Tigrisin suistosta, arosta, hedelmällisestä jokilaaksosta… Ensimmäiset sanat olisivat kertojan: ”ša nagba īmuru” eli suomeksi ”hän, joka oli nähnyt syvyyden”, t.s. ”hän oli nähnyt kaiken”. Itse tarina olisi puhuttu varhaisdynastiseksi sumeriksi, jota Gilgamešin aikoihin puhuttiin Mesopotamiassa. Näyttelijät rekrytoitaisiin Irakista ja sen naapurimaista, eli tässä elokuvassa katsojan ei tarvitsisi uskotella itselleen, että muinaisen Lähi-idän asukkaat näyttivät Tom Cruiselta ja Brad Pittiltä. Toisaalta roolituksessa tulisi huomioida myös muinaisen Mesopotamian monikulttuurisuus. Taustamusiikki soitettaisiin muinaisen miljööseen ja aikakauteen sopivilla instrumenteilla. Anakronistisia viittauksia myöhempään arabialais-islamilaiseen kulttuuriin vältettäisiin, eli taustalla ei soisi mitään hanszimmermäistä syntetisaattorin ja imaamin kutsuhuudon ristisiitosta.

Elokuvassa olisi pitkä ja polveileva juoni. Ytimessä eivät olisi tapahtumat sinänsä vaan päähenkilön sisäinen maailma ja kypsyminen. Kertomuksen alussa nuori Gilgameš nousee mahtavan Urukin kaupungin hallitsijaksi. Ruumillisesta voimastaan ja poliittisesta mahdistaan huolimatta hän on rikkinäinen mies vailla itsehillintää ja myötätuntoa. Vasta kohdattuaan vertaisensa, villimies Enkidun, hän järkevöityy ja aloittaa uuden elämän vastuullisena hallitsijana ja elämäniloisena seikkailijana. Saavutuksiin kuuluvat muun muassa hirviö Humbaban surmaaminen, Urukin muurien restauroiminen, tutkimusretki vainajalaan ja kilpailevan kaupunkivaltio Kišin valloitusarmeijan päihittäminen. Lopulta Gilgameš ja Enkidu kuitenkin sortuvat hybrikseen ja loukkaavat itseään jumalatar Inannaa, joka rankaisee Enkidua tappavalla sairaudella. Ystävänsä menettäneeseen Gilgamešiin iskee hirvittävä kuolemanpelko, ja hän hylkää valtakuntansa vaeltaen halki maailman kuolemattomuuden salaisuutta etsien. Vasta monien seikkailujen päätteeksi hän ymmärtää etsintänsä olevan turhan. Kotiin palatessaan hän vihdoin oivaltaa, että todellista kuolemattomuutta on elää hyvä elämä, nauttia arjen iloista ja täyttää omat velvollisuudet tunnollisesti.

Eeppoksen nimi olisi Kaikkia kuninkaita korkeampi, joka on monien Gilgameš-eepoksen versioiden ensimmäinen säe ja jota usein käytettiin otsikonomaisesti koko teoksen nimenä. Sîn-lēqi-unninnin versio tosin alkaa sanoilla ”hän, joka näki syvyyden”.

Oliko kyseessä Le Manoir du diable?

Jos kaunis aika kiinnostaa, suosittelen Pierre Loÿsin Bilitisin lauluja. Ei ole suomennettu, mutta englanninkielinen käännös löytyy ilmaiseksi netistä. Jos ranska taittuu, kannattaa lukea alkukielellä.

Kirjasta tehtiin 1970-luvulla löyhä elokuvasovitus (Tyttö ja unelma), jota ei hyvällä tahdollakaan voi pitää erityisen hyvänä, vaikka filmi onkin pornoelokuvaksi hyvin tehty ja visuaalisesti kaunis. Ohjaajan myöhemmästä tuotannosta löytyy mm. raflaavasti nimetty Hellät serkukset, tehköön jokainen siitä omat päätelmänsä.

Francis Lain ääniraidasta sen sijaan pidän ja olen sen hankkinut hyllyyn alkuperäisenä vinyylinä. Kavereille kun olen sitä soitellut, niin ovat verranneet Shumio Shiratorin muumimusiikkeihin, ja onhan niissä kieltämättä jotain samaa — unenomaista tunnelmointia analogisella syntetisaattorilla.