Se sykkii riehakkaiden torvien tahtiin, se räpiköi kuin Touho Ankka sotkeentuessaan jalkoihinsa ja poukkaa sitten taas pystyyn määrätietoisesti. Yksi rahtaa elefanttia ylämäkeen, toinen törmäilee autollaan kohti suurten lupausten syliä, kolmas on jo maalissa. Tämä on Babylon, opportunistien ja kirkasotsaisten haaveilijoiden koti ja Hollywoodin elokuvateollisuuden alku.
Damien Chazelle savutti La La Land -musikaalillaan paljon, mutta kuuden Oscarin loiste ei kai ollut hänelle tarpeeksi. Piti yrittää jotain vielä enemmän, kohti äärettömyyttä ja sen yli. Elokuvaväki on aina ollut perso kuvaamaan omaa toimintaansa vähintään siksi, että omasta lähipiiristä kertovat tarinat ovat lähellä kertojansa sydäntä. Myös La La Land kuvasi viihdealaa, mutta Babylon tekee sen säästelemättä ketään. Asia tehdään selväksi elokuvan ensiminuuteilla: hauska elefanttiepisodi muuttuu ällöksi kuin Mustan Pekan peräpuoli, kun hermostunut kärsänisäkäs tuuttaa sonnat sekä sitä kuljettavan Mannyn (Diego Calva) että katsojien silmille.
Babylon on siitä hetkestä eteenpäin vuorotellen ikuiset bakkanaalit ökykartanossa, kaoottista säntäilyä elokuvaglamourin takia ja hajanaisia haikeita hetkiä hämärissä nurkissa, joista tarinan päähenkilöistä harkitsevainen Manny ja riettaan Helinä-keijun tavoin räiskyvä Nellie LaRoy (Margot Robbie) pyrkivät uudestaan ja uudestaan takaisin kahteen ensimmäisistä.
Mannylle elokuvat tarkoittavat työtä ja toimeentuloa sekä mahdollisuutta olla lähellä kiehtovaa Nellietä. Nellielle tärkeintä on tulla nähdyksi, olla arvostettu ja rakastettu koko maailman silmissä. Elokuvat ovat hänen tikettinsä pois sieltä, jonne kukaan ei halua katsoa. Babylonin kolmas päähenkilö, Jack Conrad (Brad Pitt), on sen kaiken mahdollistaja, Hollywood-ikoni, jonka nimi koristaa isojen tuotantojen julisteita ja jonka lasi on täynnä juomaa jo ennen kuin pienemmät tekijät ovat edes päässeet juhlapaikan etuportille.
Elokuva on varsinainen varhaisen Hollywood-ajan runsaudensarvi. Kuvatessaan mykkäelokuvien aikaa, sen tekijät ottavat kaiken irti siitä tosiseikasta, että huumeet, seksi ja kaikki vähänkin epämoraalinen sai tuolloin näkyä myös valkokankaalla. Vasta 1930-luvulta alkaen tuhmuudet yritettiin pitää piilossa Haysin ohjeistoa noudattaen.
Kronologisesti kulkeva yli kolmen tunnin spektaakkeli marssittaa kohtauksiin myös henkilöitä, jotka ovat todella olleet olemassa. Esim. Nellie LaRoy on Margot Robbien näköinen uuspainos mykkäleffatähti Clara Bow’sta, mutta Max Minghellan näyttelemä elokuvatuottaja Irving Thalberg on jopa nimeään myöden kuin tosielämän Irving Thalberg.
Babylon on pintapuolisesti kuin Disneylandin juhlaparaati: häikäisevä, iso, täynnä nähtävää ja koettavaa, mukaansatempaava ja kalliin näköinen. Elokuvalle käy kuitenkin vähän kuin Clara Bow’lle kävi, liika juhliminen kostautuu, aika tekee tepposet ja sitten katsoja jää ihmettelemään, miten se nyt noin sai loppunsa. Chazelle ei saa loiskuvaa ja kiehuvaa taikapataansa hallintaan, vaan yrittää tehdä lopuksi jonkinlaiset stanleykubrickit ja mättää soppaansa sikermän leikkeitä huippuleffoista Avatarista Laulaviin sadepisaroihin. Tätä näkyä katsoja todistaa Mannyn kanssa kuin Kubrickin 2001: Avaruusseikkailun astronautti avaruudellista ilotulitusta. Sekava sillisalaatti rikkoo muuten melko tyylikkään Babylonin ilmettä niin rumasti, että koko elokuvan illuusio särkyy. Niin ei olisi saanut käydä ennen lopputekstejä.
