Kirjoitetut vastaukset
-
Artikkelit
-
Kaunotar ja Hirviö
Disneyn versio tuli taas vaihteeksi katsottua. Tällä kertaa löysin netistä monen kohtauksen viimeistelemättömät raakaversiot, mistä näkee paremmin alkuperäisten taiteilijoiden ajatuksenjuoksua. Onneksi netistä löytää helposti myös kyseisten taiteilijoiden omaa kertomaa työstään ja inspiraatioistaan.
Leffan hienoin kohtaus on mielestäni muodonmuutos hirviöstä ihmiseksi. Glen Keane selitti saaneensa inspiraation kohtaukseen kristillisestä mystiikasta ja Michelangelon teoksista: Kohtauksen alussa Hirviö vääntelehtii kuin Michelangelon marmorista vapautuva ihmishahmo, jolloin kuvat keskittyvät tämän voimakkaisiin käsiin ja jalkoihin. Kuoleva hahmo alkaa vääntelehtiä ilmassa kuin Michelangelon vapauttavaa kuolemaa haikaileva kuoleva orja. Lopulta ihmiseksi muuttunut prinssi – nimeltään Adam – laskeutuu hitaasti maahan maaten ihmisen luomista esittävän freskon kuvaamassa asennossa, jossa Jumalan kosketus antaa Aatamille elämän. Henkiin heräävällä prinssillä on lisäksi Daavid-patsaan kasvot.
Dan Olweus: Bullying at School
Psykologian klassikko aiheesta koulukiusaaminen. Olweus käy tässä läpi selkeästi ja datan kanssa kuinka koulukiusaaminen toimii, minkälaiset tekijät altistavat ilmiölle, ampuu alas tietyt perusmyytit sekä kuvailee pikkutarkasti kasvatuksellisia ja kouluorganisaation tason menetelmiä koulukiusaamisen ennaltaehkäisylle, havaitsemiselle ja puuttumiselle. Näitä menetelmiä on myös kokeiltu käytännössä, minkä seurauksena testikoulujen kiusaamistapaukset romahtivat alle puoleen entisestä.
Tämä jos mikä kuuluu omasta mielestäni jokaisen opettajan ja vanhemman lukulistalle. Olweuksen kirjasella on mittaa ainoastaan 150 sivua, mutta teksti on harvinaisen selkeää ja tiivistä, ja konkreettiset tulokset ovat helppoja ja valmiita sovellettavaksi vaikka heti paikalla.
Noinhan se menee nykyään, kun netti on harhaisine algoritmeineen ja botteineen mitä on. Tossa oli joku pari vuotta sitten tällainen tutkimus missä selvitettiin keskiverto amerikkalaisten ymmärrystä oman maansa demografiasta, ja siinä porukka tyyliin kuvitteli että jenkeistä 50% on oikeasti homoja, 75% on transsukupuolisia ja 50% miljardöörejä. Kun se todellisuudentaju on kaduntallaajilla netin ja somen aikana tätä luokkaa, niin ei se ihme ole mitä kaikkea hullua ja vainoharhaista länsimaissa nykyään näkee ja kuulee puolin ja toisin.
Täytyy kai näin erikseen todeta, kuinka hienoa on että meiltä löytyy tällainen Leffatykin kaltainen leffa- ja arvostelutietokanta, jossa löytyy rehellistä mielipidettä leffasta kuin leffasta ja ne arvostelutkin on pääosin laadukkaampaa ja ammattimaisempaa kamaa kuin monet työkseen arvosteluja kirjoittavien sepustukset. Nyt kun ne botitkin saatiin uuden sivuston myötä toivottavasti lopullisesti kuriin, niin aina vaan parempi.
Tuli vaan tuossa viikolla taas muistutus, miksei jotain virallisia kriitikoita aina kannata ottaa tosissaan. Homma meni niin, että yksi youtuben suosittu videopelistriimaaja sai käsittelyynsä ennakolta yhden ison franchisen piakkoin julkaistavan pelin. Sitä videota katselleet jo kiinnitti huomiota, miten kaverin puheet ei täsmää yhtään sen videomateriaalin kanssa, vaan se itse peli näyttää lähinnä keskinkertaisen harmaalta ja tylsältä. Sitten kävikin niin, että se video vedettiinkin netistä pois tekijänoikeusloukkauksen takia. Kaveri myöhemmin paljasti, että oli saanut käyttöönsä sen pelin ennakkoon sillä ehdolla, että puhelee videossaan sen firman PR-tiimin väsäämää puppua. Väliin kuitenkin meni vahingossa ihan oikeakin mielipide, joten se video ammuttiin sitten sen vuoksi alas.
Ja tätä korruptioshaibaa muuten riittäisi jos jaksaisi lähteä penkomaan. Noilla isoilla firmoilla riittää pätäkkää kaikenlaisiin koiruuksiin, kuten bottiarmeijoiden kyhäämiseen ja feikin hypen luomiseen niiden avulla, ym. Silloin kun Elon Musk oli ostamassa Twitteriä niin siinä oli keskustelua senkin firman auditoimisesta bottien ja feikkikäyttäjien määrän arvioimiseksi, ja ymmärrettävästi aika monella tuli hätäpissat housuun ihan jo mainostajienkin vuoksi jotka siis maksaa näkyvyydestä ja klikkauksista. Sitä auditoitia ei sitten taidettu suorittaa sen enempää kuin niitä bottien suitsimiseksi suunniteltuja himmeleitäkään, mutta tällaisen arvion olen itse kuullut, että about 40% sometileistä keskimäärin on oikeasti feikkejä. Itselleen on somessa jo pitkään pystynyt jopa ostamaan feikkejä kavereita, tykkääjiä ja seuraajia.
Final Fantasy 8.
Mulla on vähän perverssi suhde tuohon kirottuun peliin. Toisaalta tykkään miten paljon tuossa on pantu sen perussysteemin kanssa hommat sileäksi ja kokeiltu reippaasti vaan kaikenlaista uutta. Kerrankin esimerkiksi järjestelmä, joka kannustaa kokeilemaan erilaisia yhdistelmiä ja pikemminkin välttämään yletöntä grindausta. Sitä mielikuvituksellista sekamelskaa oli joskus hauskaa ja palkitsevaa oppia pelaamaan.
Toisaalta taas tässä on ne kaikki perusongelmat, mitä Final Fantasyissä nyt yleensä on, kuten satunnaistaistelut sekä kiinteät tallennuspisteet. Tällä kertaa käsikirjoituskin on paikoin suoraan sanoen huvittavan korni ja vuoroin joko tuskastuttavan yli- tai alikirjoitettu. Monessa kohtaa tuntuu, että yksinkertaistenkin käänteiden ymmärtämiseen tarvitaan jotain erillistä wikipedia-sivua että niistä saa yhtään mitään selkoa. Tämän oheistuotteena muistaakseni myytiinkin sellaista kallista ja paksua kirjaa, missä selitetään kaikki juonenkäänteet ja salaisuudet auki, joten tässä taisi olla vähän taloudellistakin näkökulmaa mukana.
Oikeasti tykkään tästä kuitenkin edelleen ihan tietyn nostalgiankin vuoksi, ja kai tämän näin hiljalleen sadepäivisin nakuttelemalla taas läpi vetää. Ylimääräisenä vetoapuna toimivat nämä internetin luovat faniteoriat, joilla porukka on vuosien varrella yrittänyt selittää auki sitä sekavaa käsikirjoitusta.
Tämän bändin ja levyn tarina on oikeasti ihan hauska. Ysärillä pelattiin pleikkarilla sellaista musiikki- ja rytmipeliä kuin Parappa the Rapper. Tälle pelille tehtiin myös jatko-osa nimeltä Um Jammer Lammy, jossa veivataan toisen hahmon kanssa jotain ysärin visvaista grunge-taidepunkkia. MilkCan on tämän pelin soundtrackia varten koottu vaihtoehtobändi, ja Lammyn soundtrack julkaistiin tämän kuvitteellisen yhtyeen söpönä debyyttilevynä.
Kulunut viikonloppu meni taas taidekirjallisuuden parissa. Tällä kertaa vuorossa oli kolme runsaasti kuvitettua kirjaa surrealisti Max Ernstin elämästä ja urasta, siihen päälle William S. Rubinin järkälemäinen Dada & Surrealist Art, joka kattaa suurinpiirtein kaiken olennaisen aiheesta ensimmäistä maailmansotaa edeltävältä ajalta jonnekin 60- ja 70-luvulle asti. Näiden hienojen opusten lukeminen tuntuikin elämyksenä erityisen palkitsevalta sekä ajatuksia herättävältä, suorastaan inspiroivalta.
Max Ernst oli yksi näitä modernismin voimahahmoja, joista populääreissä piireissä harvemmin puhutaan jos verrataan vaikka johonkin ikisuosikki Daliin tai Magritteen. Ernst aloitti uransa varsin tyypillisenä avantgarde-taiteilijana dadan parissa, mutta omasta mielestäni taiteilija löysi omimman tyylinsä vasta vuosikymmeniä myöhemmin dalimaisemman surrealismin ja abstraktimman taiteen parissa. Mielenkiintoista Ernstissä on erityisesti tämän kehittämät menetelmät, joilla kuvia mm. raaputettiin, muovattiin ja levitettiin valmiista maalipinnasta erilaisilla materiaaleilla, kuten lasin, puun tai metallin paloilla. Näillä menetelmillä maalatut näyt ovat hämmentävän hienoja katsella ainakin omasta mielestäni, erityisesti ne sotavuosien inspiroimat apokalyptiset maalaukset. Ernstin maalausten toistuvana teemana on linnut, joista yksi – Loplop nimeltään – oli taiteilijan itsensä alter ego.
Miss Kittin & The Hacker – 1982 (Vitalic Remix)
Miss Kittinin tarkoituksellisen kämäinen ja hämmentävä syntikkapop on tuossa saanut ansaitsemansa lo-fi -musavideon. Mitään erityistä taidetta ei tuossa ole edes yritetty tehdä, vaan lähinnä jonkun blue screenin edessä vedetty mustat vaatteet päällä jotain pientä tanssia ja taustat kaikki vaan valkoiseksi. Musiikkivideona tuo ei ehkä ole mikään lajinsa valio, mutta kuva ja ääni sopivat mielestäni siinä poikkeuksellisen hyvin yhteen.
Pieni kehitysidea tämäkin, mutta olisi kivaa jos saisi sen “satunnainen leffa” -nappulan myös uudelle sivustolle. Sitä oli hauskaa välillä näppäillä ja bongailla kaikenlaista uutta katsottavaa. Jonkun kymmeniä tuhansia nimikkeitä kattavan listan tai tietokannan selaaminen yksitellen on huomattavasti hitaampaa ja vaivalloisempaa.
En nyt tarkalleen muista kirjojen tai kirjailijoiden nimiä, mutta viimeisen parin päivän aikana tuli nautittua iso nippu kuvallisia kirjoja Marc Chagallin sekä Rene Magritten taideteoksista sekä yhden yleisteoksen surrealistisesta maalaustaiteesta. Tällaisista opuksista on iloa, jos jaksaa keskittyä ja pohdiskella niiden kuvien perimmäistä merkitystä. Yhdessä vaiheessa kirjoitin tällaisista spontaaneista taideteoksista ylös analyysejäkin ihan vain tällaisena kehittävänä harrastuksena.
Marc Chagall on taiteilijana selvästi jonkun Jodorowskyn hengenheimolaisia. Inspiraationsa Chagall sai antirationaalisesta juutalaisesta mystiikasta, ja Chagallin maalausten perimmäinen tyyli oli tarkoituksella muodoltaan kuin päiväkoti-ikäisen tekemää, joskin niiden sisältö ammensi taiteilijan itsensä unista, intohimoista ja fantasioista, monesti myös kubismin kaltaisista muotivirtauksista: joskus ihmiset ovat niissä vihreitä, joskus sormia voi olla vaikka seitsemän. Chagallin maalaukset ovat ainakin omasta mielestäni hilpeitä ja omaperäisiä.
Rene Magritte oli surrealistina äärimmäisen vähäeleinen verrattuna vaikka johonkin Daliin tai Ernstiin. Yleensä Magritten maalausten hahmot on lähinnä sijoitettu tietynlaiseen hämmentävään tai arvoitukselliseen tilanteeseen, kuten näennäisesti suutelemaan peiton alla, hahmoilta on peitetty kasvot tai silmät, ym. Jokainen lukion käynyt ja ylioppilaskirjoitukset suorittanut kyllä tunnistaa Magritten tyylin, koska nämä maalaukset ovat koulukirjoissa ja kirjoitusharjoituksissa hyvin yleisiä. Populäärikulttuurissa Magritten löytää mm. vähän muokattuna Styxin Grand Illusionin levynkannesta ja Zardozista, jossa Magritten jättimäistä lentävää kivenmurikkaa esittävä maalaus toimi inspiraationa sille lentävälle kivipäälle. Sen maalauksen voi muistaakseni jopa bongata sieltä alun talosta, mihin Zed päätyy.
Shannen Doherty on kuollut syöpään 52-vuotiaana. Doherty tuli tunnetuksi mm. Siskoni on noita- ja Beverly Hills 90210 -televisiosarjoista. Leffapuolella Dohertyn debyytti oli muuten sellainen elokuva kuin NIMH – Rouva Brisby ja hänen salainen maailmansa, jossa 10-vuotias Doherty antoi äänensä yhdelle hiirirouva Brisbyn lapsista.
Duvallia käy sääliksi. Kubrick ajoi näyttelijän mielenterveyden sietokyvyn rajoille, mihin päälle vielä kaikki negatiivinen julkisuus mihin joutui Hohdon myötä. Myöhempinä vuosina erakoitunut Duvall joutui vielä mm. Dr. Philin puoskaroimaksi, mikä ilmeisesti pelkästään pahensi niitä valmiiksi vaikeita henkisiä ongelmia.
The Beach Boys – Heroes and Villains (The Smile Sessions 2011)
Vanhoja levyjä kuunnellessa osui silmiini tällainenkin mielenkiintoinen tarina ehkä hienoimmasta yksittäisestä levystä, jota valitettavan harva taitaa tietääkään. The Beach Boysin suunnitelmissa oli jo 60-luvulla äänittää Smile-nimellä psykedeelisen pop rockin jättimäinen mestariteos, mutta editoitavaa materiaalia kertyikin kymmenien tai satojenkin tuntien edestä, joten ymmärrettävästi projekti kaatui nopeasti omaan mahdottomuuteensa.
Vai kaatuiko sittenkään? Tätä levyä on hiottu ja saksittu vuosien varrella vaikka kuinka paljon, ja erilaisia bootleg-versioitakin on ollut liikkeellä jo vuosikymmeniä. Vuonna 2011 ilmestyi virallisesti ainakin lähes täydellinen rekonstruktio alkuperäissuunnitelmien mukaisesta Smile-albumista, ja onhan se aivan uskomaton elämys. Beach Boysin Brian Wilson on ihan ansaitusti yksi kautta aikain musiikkituottajista ja mukana kaikissa mahdollisissa alan Hall of Fameissa.
Omilla listoillani Smile meni heittämällä top3-levyihin mitä olen koskaan kuullut.
Ikinä en ole tuota katsonut enkä katso kuten en muutakaan Disneyn Star Warsia enää milloinkaan, mutta kaverilta olen kuullut että juuri tuommoista perseilyä se Acolytekin nimenomaan on. Kaksi jaksoa jäljellä eikä kuulemma vieläkään mitään koherenttia juonta ole saatu aikaiseksi, vaikka jokaisen yksittäisen episodin tekeminen on maksanut vähintään kymmeniä miljoonia dollareita per katselmus. Money well spent.
Yksi tyhmimmistä ideoista oli heittää siihen mukaan jotain kungfu-juttuja. Tuollaisille naurettiin jo silloin kun se Teräs Käsi oli uusi juttu joskus 90-luvun puolivälissä. Star Warsin maailmassahan on kaikki laser-pyssyt ja -miekat ihan normia ja porukat vetää jollain nyrkeillä. 😀
