Kirjoitetut vastaukset
-
Artikkelit
-
Jos bruceploitaatiosta puhutaan, niin nuoren Sammo Hungin tähdittämä parodia nimeltä Enter the Fat Dragon on ihan veikeä tapaus. Koko leffan vitsi on siinä ettei turpean Sammon esittämä “Bruce-klooni” oikeasti näytä tai kuulosta pätkääkään alkuperäiseltä, vaikka miehellä taistelutaidot ja stuntit onkin hienosti hallussa.
Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan
Saatanan saapumisen edellisestä lukukerrasta on aikaa sellaiset 20 vuotta, ja tämä oli kaikkien aikojen suosikkiromaanieni listalla sijalla kaksi heti Orhan Pamukin Nimeni on Punaisen jälkeen. Enpäs silti muistanutkaan, kuinka hauska ja oivalta kirja Bulgakovin klassikko olikaan.
Tässä esimerkiksi kirjoitushetken Venäjää kuvaillaan kuin fantasiasatua, kun taas Raamatun “sepitetyt” jutut kerrotaan kuivan realistisesti. Sitten tässä on ne klassiset kohtaukset, joissa mm. köyhät ihmiset tanssivat kadulla ja uskovat olevansa rikkaita, ympäri Moskovaa kuuluu salaperäisiä ääniä, ihmisiä todetaan syyllisiksi rikoksiin joita nämä eivät ole tehneet, ja kansalaisia katoilee tai siirtyilee salaperäisesti paikasta toiseen ilman minkäänlaista järjellistä selitystä – aivan kuten kirjoitushetken Venäjälläkin.
Valtaapitävät olivat todellisessa maailmassa virallisesti yhtä ymmällään mainituista ilmiöistä kuin tavalliset kansalaisetkin; ainut pätevä selitys kaikelle oli siis oltava yliluonnollinen, mutta ateistisessa Neuvostoliitossa tällaiset selitykset eivät myöskään menneet läpi. Tästä absurdista tilanteesta Bulgakovin ilkikurinen huumori kumpuaa.
Voihan Pontius Pilatuksen päänsärky. Saatana saapuu Moskovaan on vaarallisen hauska kirja. Huomaa selvästi, että tätä on hiottu kymmenkunta vuotta, kun tekstissä vilisee niin paljon pieniä hassuja viittauksia ja yksityiskohtia.
Bulgakovin romaanista tykkään itse niistä vanhemmista painoksista, missä on se iso kissa pistoolin kanssa kannessa. Se kansikuva on jotenkin sopivan veijarimainen ajatellen kirjan sisältöä.
Pari poimintaa viimeaikaisista lukemisista:
Sergei Netšajev: Vallankumouksellisen katekismus
Sergei Netšajev oli 1800-luvun puolivälissä vaikuttanut venäläinen nihilisti ja fanaatikko, joka meni vihassaan ja amoraalisuudesaan niin pitkälle, että jopa Marx, Engels, Bakunin ja kaikki muutkin sillä saralla vaikuttaneet sanoutuivat irti. Sergei Netšajev katekismuksineen inspiroi mm. Dostojevskia, jolle koko äijä aatteineen edusti pahan ruumiillistumaa. Onhan tämä kaikessa lyhyessä ytimekkyydessään melkoisen mielenkiintoinen historiallinen ja psykologinen katsaus psykopaatin mielenmaisemaan. Hyvin kuvaavasti Netšajev kuolikin vankilassa.
Viktor Frankl: Ihmisyyden rajalla
Viktor Frankl jos mikä sopii hienosti Dostojevski- ja Nietzsche-putken jatkoksi, edustihan miehen koko psykologinen teoria samalle ihmiselämän kärsimyksen, tarkoituksen ja etiikan eksistentialismille, mutta edelleen jatkokehiteltynä ja käytännössä sovellettuna. Franklin kehittämä logoterapia perustuu merkityksen löytämiselle potilaan elämän tapahtumille, ei siis yleisellä tasolla vaan henkilökohtaisesti, sillä tyhjyyden ja tarkoituksettomuuden tunne itsessään tuottaa useimmiten ihmisille tuskaa ja ahdistusta. Frankl päätyi kypsyttelemään näitä syvällisiä ajatuksiaan natsien keskitysleirillä, jossa tämän koko muu perhe murhattiin. Frankl itse löysi lääkärinä tarkoituksensa kanssavankien auttamisesta. Hieno kirja ja mies.
Se hyvä puoli tästä uudesta sivustosta on ainakin sanottava, että jos menen vaikka kirjoittamaan arvostelua ja kone kaatuu kesken kaiken, niin se sivustolle jäänyt keskeneräinen arvostelu ilmeisesti tallentuu jonnekin välimuistiin ja sitä pystyy jatkamaankin kun seuraavan kerran käynnistää. Tai siis jos selaimessa vielä sattuu olemaan sellainen ominaisuus, että käynnistäessä avautuu viimeiseksi jäänyt istunto. Vanhalla sivustolla ei tällainen muistaakseni toiminut, vaan se keskeneräinen teksti katosi sieltä kokonaan.
Olin meinaan koko päivän kirjoittanut yhtä kunnon intohimoista puolentoista tuhannen sanan arvostelua kaikkine lähteineen ja sitaatteineen kun noin kävi ja meinasin vähän kiljua kun en ollut sitä mihinkään tallentanut. Tekniikka onneksi pelasti päivän.
Robert C. O’Brien: Hiirirouva ja ruusupensaan viisaat
Tässä se nyt on: aito ja alkuperäinen The Secret of NIMH!!
Kirjan ensimmäinen puolikas seuraa likimain suoraan leffan vastaavaa, mutta adaptaatiossa tehdyt muutokset alkavat näkyä siitä eteenpäin. Melkein kolmannes kirjasta esimerkiksi on pelkkää takaumaa, jossa Nicodemus kertoo rouva Frisbylle NIMHin rottien tarinan. Perusidea on käytännössä sama, mutta tässä ei ole rottien keskinäisiä nahinoita, vaan NIMHin miehet yrittävät tappaa laboratoriosta karanneet koe-eläimet syanidilla.
Kirja ja leffan eron voisi ehkä tiivistää niinkin, että kirja on puhdasta science fictionia, kun taas leffa enemmän satumaista fantasiaa scifi-mausteilla. Leffassa oli vielä se yksi rotta, joka hyökkää päähenkilön kimppuun leffan alkupäässä rouva Brisbyn mentyä rottien koloon. Sen nimi on kirjan mukaan Brutus. 😀
Phil Collinsin Against All Odds, joka on siis samannimisestä leffasta. Nykyään tuota kyseistä leffaa tuskin muistetaankaan muusta kuin Collinsin nimikkobiisistä. Suomeksi se leffa julkaistiin nimellä “Kaikki pelissä”.
Disneyn Notre Damen kellonsoittaja. Tämän lähemmäksi Disney tuskin koskaan pääsee Egyptin prinssiä. Tämä on täynnä massiivisia kuoroja ja maailmanlopun oopperaa. Ehkä tässä on se yksi gargoilien laulu mikä nyppii, mutta toisaalta on tässä se Hellfirekin. Sitten on se kliimaksi jossa Quasimodo pelastaa Esmeraldan, prologi jossa Frollo surmaa Quasimodon äidin…
Egyptin prinssi. Kaikista ei-Disneyn animoiduista musikaaleista tässä on ehkä hienoin yksittäinen soundtrack. Hans Zimmerin musiikki on eeppistä ja melodramaattista kuin mikä, mutta tässä jopa jokainen laulu tuntuu täysin tarkoituksenmukaiselta eikä vain vaivaannuta niin kuin joissain Disney-leffoissa. Ehdoton klassikko on tietysti se prologin Deliver Us, jonka aikana kuvataan orjuutta, kansanmurhaa ja Mooseksen pelastumsta. Se pahisten oma Broadway-tyylinen musikaalinumero Playing With the Big Boys on toinen älyn hieno kappale.
Neil Gaiman: Coraline
Elokuvana varmasti monelle tuttu, mutta tykkäsin kirjasta kovasti. Olen jostain lukiovuosista ja Sandmanin lukemisesta asti ollut kova Neil Gaiman -fani, ja tämä osui juuri oikeaan nautintohermoon. Kirjan tarina kertoo Coraline-nimisestä yksinäisestä pikkutytöstä, joka löytää kodistaan pienen oven toiseen maailmaan. Toisessa maailmassa vanhemmat ovat aina läsnä ja välittävät, naapurustossa liikuskeleva musta kissa osaa puhua ja samassa talossa asuvat höperöt vanhat mummot järjestävät teatterinäytöksiä koirille.
SPOILER
SPOILERSitten paljastuukin, että tämä satumainen toinen maailma onkin lasten sydämiä syövän noidan luomaa harhaa, ja Coralinen on etsittävä aavetalosta kuolleiden lasten sielut ja oikeat vanhempansa päästäkseen noidan kynsistä.
No on kyllä joo. Tässä muutama vuosi sitten kuulin jotain sellaista teoriaa, että Hollywoodilla olisi jonkinlaiset alkeelliset tekoälyt olleet jo pidempään käytössä tuottamassa tavaraa liukuhihnalta, kun näitä tekoälyjuttuja on tullut yleisesti saataville vasta äskettäin.
Pitkästä aikaa tuli lisättyä kokoelmaan pari laatuleffaa:
Jeanne d’Arcin kärsimys
HarakiriMolemmat Eurekan tuplajulkaisuna sisältäen blurayn ja dvd:n ja molemmat 15 euroa muoveissa huutonetissä. Hyvät kaupat tuli tehtyä, koska näitä vanhan ajan kovia klassikoita ainakin jaksaa katsoa loputtomasti uudestaan ja löytää silti kaikenlaista uutta.
Hyvin pienissä pätkissä on tylsiin sade- ja pakkaspäiviin tullut pelattua vanhaa kunnon Max Payneä. Viimeisimmällä Windowsilla se ei ilmeisesti toimi joidenkin poistuneiden ja vanhentuneiden ajureiden vuoksi, mutta Linuxilla ja Winellä toimii kuin junan vessa.
Kolmekymppisen elämänkokemuksella tuosta pystyykin hassusti bongaamaan kaikenlaisia tekijöiden omia viittauksia ja läpändeerusta: jos Max Paynessä esimerkiksi klikkaa auki olevasta televisiosta, niin sieltä voi tulla vaikka mitä David Lynchiä ja parodiaa vanhoista leffoista. Moni nilkkikin on sisustanut tyyssijansa (kuvitteellisilla) leffajulisteilla. Sitten on tietysti se John Woo -kohta, pari viittausta Mafiaveljiin ja Scorseseen ja vaikka mitä.
Tylsään pakkaspäivään katseltuja:
Taistelu (1936)
30-luvulla antifasistinen elokuva – joissain lähteissä myös demokraattinen tai taisteleva elokuva – eli kultakauttaan, ja maailmassa tuotettiin paljon lajityypin leffoja ja yhteiskuntakriittisiä dokumentteja kaikenlaisista päivänpolttavista aiheista. Tämä teos on saksalaisten poliittisten pakolaisten Neuvostoliitossa tuottama propagandapätkä, jossa ei valitettavasti ole kiehtovan kontekstinsa ohella oikein paljoakaan näkemistä tai kirjoittamista, tämä on niin kauhean kankea ja vanhentunut. Leffan ohjannut Gustav von Wangenheim on se ylinäyttelevä nuori mies Nosferatusta.
Taistelu Neuvosto-Ukrainasta (1943)
Tämä leffa jatkaa 30-luvun dokumenttien perinnettä kuvaamalla riehuvaa maailmansotaa Ukrainassa. Aleksandr Dovzenko oli jo näihin aikoihin kadonnut valokeilasta, mutta pientä kipinää tässäkin löytyy: propagandaa suoltava kertoja käyttää toisinaan hyvinkin värikästä ja runollista kieltä, ja sotakuvaajien tallenteista leikatussa kuvissa riittää voimaa. Dovzenkon sota ei ole vain rikos ihmisyyttä vastaan, vaan myös luonnon raiskaamista ja tuhoamista: välillä elokuva keskittyy kuvaamaan Ukrainan loputtomia viljapeltoja ja omenapuita, mistä leikataan suoraan tuliseen pätsiin, ruumiskasoihin sekä miestensä ruumiiden äärellä itkeviin äiteihin ja vaimoihin.
Jazz-laulaja (1927)
Äänielokuvan murros Hollywoodissa. Muuten tämä onkin todella tylsä ja kömpelö leffa, jossa aikoinaan sensaatioimaisinta olikin ne muutamat laulukohtaukset. Jazz-laulajan menestykseen ei aikoinaan uskottu ollenkaan, joten Warnereilla oli vaikeuksia löytää leffalleen rahoittajia. Yksi Jazz-laulajan ja lopulta koko studion pelastajista oli mies nimeltä Leon Schlesinger, jonka Warnerit palkitsivat pestaamalla tämän animaatiodivisioonansa johtoon. Schlesingerin persoonalla ja järjestelykyvyllä oli myöhemmin valtava merkitys koko animaatio- ja televisioviihteelle.
