Itsekin luin Saatanan taannoin. En enää muista, oliko se viime- vai toissakesänä. Ensimmäisen kerran yritin jo kymmenkunta vuotta sitten, kun matkustelin Venäjällä enemmänkin, mutta silloin kirja jäi kesken. Siihen oli painettu kursiivilla osat, jotka aikanaan Neuvostoliitossa sensuroitiin, mikä teki kirjasta vielä omalla tavallaan kiinnostavamman, kun lukija selvästi näki kaikkein arimpaan paikkaan osuneet kohdat.

Omaan makuukni varsinkin Saatanan loppupuolella touhu menee turhankin hassunhauskaksi ilveilyksi. Eniten pidän aivan alusta, kun professori Woland ei vielä ole paljastanut todellista karvaansa ja tarinassa on jopa kauhutarinan elementtejä. Varsinkin puheet seitsemännestä, aukottomasta jumaltodistuksesta, joka kohta tullaan antamaan, saavat edelleen ihoni kananlihalle.

Olen tammikuussa lukenut kaksi kirjaa, joista ensin mainittavan sain joululahjaksi. Alla niistä mietteitä.

Juho Wilskman: Sota keskiajalla

Yleistajuinen ja helppolukuinen yleisesitys aiheesta. Kirjan suurin vahvuus on sen ajallinen ja maantieteellinen kattavuus, sillä kirjassa käsitellään koko vanha maailma (Euraasia ja Afrikka) myöhäisantiikista uuden ajan alkuun saakka. Heikkoutena on pakko mainita kirjan kököhkö kieli: on anglismeja ja kirjoitusvirheitä ja lisäksi tietyt sanat ja lauserakenteet toistuvat häiritsevän usein, näistä mainittakoon esimerkkeinä ”sitten” ja ”tietysti”. Pari–kolme oikolukukierrosta lisää ei olisi ollut pahitteeksi. Arvostan kuitenkin kirjan ytimekästä ja selkeää otsikkoa. En ole koskaan pitänyt tieteellisille teksteille ja tietokirjoille ominaisista kaksi- tai pahimmillaan jopa kolmiosaisista otsikoista.

Timo Rossi: Lapinlahden Linnut – Miksei asioista puhuta

Olen kuunnellut Lapinlahden Lintuja esiteini-ikäisestä saakka ja se on yksi suosikkiyhtyeistä. Parikymmentä vuotta sitten julkaistu Jukka Lyytisen elämäkertakirja oli aikansa tuote ja tyylillisesti enemmän juhla- kuin tietokirja, jossa keskityttiin positiivisiin puoliin ja Lintujen imagoon koko kansaa viihdyttävänä puolivallattomana kaveripoppoona.

Rossi päivittää katsauksensa bändihistoriikkien nykyiseen tyyliin, jossa kaivellaan kaikki nolot ja tuskalliset asiat läpi ja jäsenet haukkuvat toisiaan selän takana. Lyytisen kirjan tosin luin pari vuotta sitten uudestaan, ja on sanottava, että aikuisen silmin lukiessa välittyi Lyytisenkin rivien välistä vaikutelma varsin viinanhuuruisesta ja toistuvasti väkivaltaiseksi äityvästä meiningistä. Rossin kirjasta jäikin käteen ennen muuta surullinen ja vähän uupunutkin olo. On kauheaa lukea, kuinka ihmiset oma-aloitteisesti pilaavat elämänsä. Taustalla vaanii tietysti se vanha suomalaisen viihdetaiteilijan piru eli viina. Varsinkin Timo Erängön tarina oli hyvin traagista luettavaa. Ilmeisesti

Kirja on hyvin kirjoitettu ja kehuja ansaitsee myös Rossin perinpohjainen taustatyö. Mielellään tätä olisi lukenut pitempäänkin, ja esimerkiksi yksittäisten kappaleiden taustoja olisi voinut jokaisen biisin kohdalla erikseen valottaa. Nyt Rossi käsittelee vain kiinnostavimmiksi kokemansa viisut, mutta tässä olisi minusta voinut olla jopa lopussa kokonainen liite, jossa olisi käyty koko tuotanto levy levyltä läpi.

Ihan kaikesta en ole Rossin kanssa samaa mieltä, ja esimerkiksi Köyhän taivas on mielestäni yksi Lapinlahden Lintujen parhaita albumeja. Siltä ei välttämättä nouse samalla tavalla klassikoita esiin kuin muutamilta aiemmilta levyiltä, mutta se onkin ennen muuta toimiva ja tunnelmallinen kokonaisuus, jossa lyhyitä lama-ajan kurjuutta käsitteleviä biisejä tukee soundipolitiikaltaan hyvin yhtenäinen, koneellisen painostava ja paikoin suorastaan industrialmaisia kosketinsoitinvalleja hyödyntävä tuotanto.