Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan

Saatanan saapumisen edellisestä lukukerrasta on aikaa sellaiset 20 vuotta, ja tämä oli kaikkien aikojen suosikkiromaanieni listalla sijalla kaksi heti Orhan Pamukin Nimeni on Punaisen jälkeen. Enpäs silti muistanutkaan, kuinka hauska ja oivalta kirja Bulgakovin klassikko olikaan.

Tässä esimerkiksi kirjoitushetken Venäjää kuvaillaan kuin fantasiasatua, kun taas Raamatun “sepitetyt” jutut kerrotaan kuivan realistisesti. Sitten tässä on ne klassiset kohtaukset, joissa mm. köyhät ihmiset tanssivat kadulla ja uskovat olevansa rikkaita, ympäri Moskovaa kuuluu salaperäisiä ääniä, ihmisiä todetaan syyllisiksi rikoksiin joita nämä eivät ole tehneet, ja kansalaisia katoilee tai siirtyilee salaperäisesti paikasta toiseen ilman minkäänlaista järjellistä selitystä – aivan kuten kirjoitushetken Venäjälläkin.

Valtaapitävät olivat todellisessa maailmassa virallisesti yhtä ymmällään mainituista ilmiöistä kuin tavalliset kansalaisetkin; ainut pätevä selitys kaikelle oli siis oltava yliluonnollinen, mutta ateistisessa Neuvostoliitossa tällaiset selitykset eivät myöskään menneet läpi. Tästä absurdista tilanteesta Bulgakovin ilkikurinen huumori kumpuaa.

Voihan Pontius Pilatuksen päänsärky. Saatana saapuu Moskovaan on vaarallisen hauska kirja. Huomaa selvästi, että tätä on hiottu kymmenkunta vuotta, kun tekstissä vilisee niin paljon pieniä hassuja viittauksia ja yksityiskohtia.

Bulgakovin romaanista tykkään itse niistä vanhemmista painoksista, missä on se iso kissa pistoolin kanssa kannessa. Se kansikuva on jotenkin sopivan veijarimainen ajatellen kirjan sisältöä.