George R. R. Martin: Tulen ja jään laulu (osat 1–5)
Luultavasti kaikki tuntevat nämä tiiliskivet ainakin maineelta. Hämmentyneille tiedoksi, että kirjojen pohjalta on tehty suosittu TV-sarja Game of Thrones. Itse en ole sitä nähnyt eikä oikeastaan kiinnosta katsoa. Nyt puhutaan siis pelkästään kirjoista. Luvassa juonipaljastuksia.
Luin kirjat nopeasti, sillä aloitin viime lokakuun alussa ja sain pari viikkoa sitten loppuun. Opustensa pituudesta huolimatta Martin kirjoittaa vanhan ajan jatkokertomusten tyyliin, ja käytännössä jokainen luku päättyy cliffhangeriin. Tämä on myös kirjasarjan heikkous ja kokonaisuus haiskahtaakin epäilyttävästi siltä, että juonta keksitään sitä mukaa kuin sitä kerrotaan. Varsinainen pääjuoni etenee erittäin hitaasti ja ajautuu toistuvasti sivuraiteelle, kun Martin tuo tarinaan yhä uusia sivuhahmoja ja -juonia sekä yllätyskäänteitä. Kirja on myös hyvin toisteinen.
Omaan makuuni ehkä turhauttavin piirre on, kuinka moni hahmoista on kertomuksen aikana pitkiä aikoja vankina eikä siten kykene tekemään mitään merkityksellistä. Sansa on vankina käytännössä koko kirjasarjan ajan, Arya ja Jaime kahden kirjan ajan, Tyrion ja Theon yhden kirjan ajan, Lordi Eddard puoli kirjaa, Davos useissa erillisissä pätkissä, Cersei hyvän aikaa hänkin… Enkä edes nimennyt kaikkia vangiksi joutuneita hahmoja, tuossa olivat vain ne, joiden näkökulmasta tarinaa kerrotaan! Kirjassa on myös useita sivujuonia, jotka lopulta eivät johda mihinkään vaan ajan oloon palautuvat status quoon. Sarjahan tunnetaan siitä, että ”kelle tahansa voi tapahtua mitä tahansa”, mutta käytännössä tästä säännöstä luovutaan joskus 3. osan tienoilla ja hahmoja alkaa nousta haudasta kiihtyvää tahtia.
Epäilenkin vahvasti, ettei Martin ole itselleen asettamansa haasteen veroinen. Ytimeltään hänen kirjasarjansa on hovijuonittelua, mutta hitaasti kiristyvän jännityksen kirjoittaminen on vaikeaa. Siksi on helpompi edistää varsinaista juonta harvakseltaan ja täyttää sitten tarina epäolennaisella toimintaseikkailulla. Kirjan perusrakennehan onkin lopulta sellainen, että juonen kannalta tärkeät asiat tapahtuvat hoveissa ja taistelukentillä, ja niiden väleissä päähenkilöt lähtevät maailmankiertueille, joiden aikana vastaan tulee Dungeons & Dragons -henkeen erilaisia satunnaisia kohtaamisia. Osa pettymyksestäni liittyy ehkä tähän: halusin slow burnin mutta sain fantastisen grand tourin.
Luulen kirjan ongelmien palautuvat myös siihen, että Martin haluaa tietoisesti rikkoa lukijan odotuksia ja lajityypin vakiintuneita kaavoja. Tämä onkin periaatteessa kannatettavaa, mutta se myös johtaa siihen, että tarina toistuvasti lähtee sivuraiteelle. Käytännössä yllätyksellisyys saavutetaan joko siten, että asiat näyttävät johtavan johonkin mutta eivät sitten johdakaan, tai vaihtoehtoisesti jotakin tapahtuu täysin yllättäen. Molemmat ovat pitkän päälle epätyydyttäviä tapoja kertoa tarinaa. Suurin osa tekstistä kertoo asioista, joilla ei lopultaole mitään väliä. Kun taas tapahtuu jotakin, millä on väliä, se tupsahtaa maailmaan ikään kuin tyhjästä.
On kirjassa silti myös hienoja kohtauksia, joissa asioilla on selvästi merkitystä. Lordi Eddardin kuolema ja punaiset häät ovat näistä ehkä parhaat esimerkit. Suosikkihahmoni ovat Jaime ja Stannis. Molemmat ovat piinattuja, ristiriitojen ajamia miehiä, kykeneviä sekä äärimmäiseen julmuuteen että omien virheidensä tunnustamiseen. Suosikkipahiksiani ovat Boltonit, joiden petollisuutta pedataan hyvän aikaa ja joiden tukikohta Kauhiala pitkän alustuksen jälkeen paljastuuä lopulta nimensä veroiseksi. Sivuhahmoista pidän eniten palkkamiekka-Bronista.
aishahmoja Martin ei mielestäni kirjoita kauhean hyvin, ja Daenerys Targaryenin kohtaukset alkoivat rassata viimeistään kirjasarjan 2. osassa. En ylipäätään pidä itämaille sijoittuvista kohtauksista. Westeros on kirjasarjassa kuvattu hyvin uskottavasti ja yksityiskohtaisesti, mutta kliseiset itämaat tuntuvat aivan eri genreen ja kirjaan kuuluvilta ja sopisivat paremmin Conan-henkisen miekka & magia -räikytyksen kuin realisimiin pyrkivään sukutragediaan.
Puutteineenkin sarja on kuitenkin koukuttava. Luin viisi tiiliskiveä noin kolmessa kuukaudessa, ja nyt on tyhjä olo. Olin jo ehtinyt tottua siihen, että tekemisen puutteen iskiessä voi aina seurata tutuiksi tulleiden hahmojen tekemisiä. Ehkäpä Tulen ja jään lauluun pitäisikin suhtautua kuin saippuasarjaan. Ei ole merkitystä sillä, käykö kokonaisuus järkeen. Olennaista on, että se jatkuu ja aina tapahtuu jotakin kiinnostavaa.
(Tulipa pitkä viesti.)