Stuart (Colin Farrell) on New Yorkissa asusteleva PR-ukko. Hepun koko elämä tuntuu olevan kulissia kalliine italialaispukuineen. Ukko sattuu vastaamaan kadun varrella sijaitsevaan puhelimeen sen soidessa ja toisessa päässä on tarkka-ampuja lasertähtäimineen. Jos mies lopettaa puhelun niin kuula napsahtaa otsaan ja sillä siisti. Tarkka-ampuja pakottaa Stuartin riisumaan naamarinsa ja paljastamaan metkunsa ympärille kerääntyneille uutisvälineille, poliiseille, vaimolle ja rakastajattarelle. Tarkka-ampujan lasertähtäin vaeltelee puhelinkopin ympäristössä valmiina pudottamaan päitä, Stuartille tuleekin varsin hikiset oltavat kun hänen tulee päättää omalla käytöksellään kopin ympärillä häärävien ihmisten elämästä tai kuolemasta.
Enpä tosiaan tiennyt että Phone Booth olisi näin pienimuotoinen leffa, joka tapahtuu puhelinkopissa ja siitä parinkymmenen metrin säteellä. Kiefer Sutherland kuullaan pääasiassa vain äänenä puhelimessa. Kyllähän tämä on Colin Farrellin show alusta loppuun. Harvemmin tulee missään leffassa katseltua näyttelijän ilmeitä ja elekokoelmaa näin pitkään. Kiinnostaisi tietää kuinka puhelinkeskustelu on toteutettu kuvaustilanteessa, onko langan toisessa päässä ollut joku lukemassa repliikkejä vai hoiteleeko Farrell homman yksinään.
Vaikka leffa kestää vain 82 minuuttia niin se on juuri juuri sopiva aika tämän tyyppiselle pätkälle. Ehkä jopa vieläkin olisi voinut napsia pois, mutta silloinhan olisi ollut jo kyseessä lyhytelokuva. Tämän tyyppinen homma joko kaatuu tai nousee päänäyttelijän onnistumisesta riippuen ja onnistuihan se. Pidin pienimuotoisesta ja poikkeavasta toteutustavasta sekä Farrellin loistavasta roolisuorituksesta. Aivan täysin paketti ei tällä kertaa kuitenkaan kolahtanut vaikka arvostan pienimuotoisia ja hyvän perusidiksen omaavia leffoja todella korkealle. Toteutuksellinen perusidis on kunnossa, mutta tarinan toimivuudesta näinkin pitkänä voidaan olla montaa mieltä. Ja hiukan jäi pyssymiehenkin motivaatiot auki.
