Kun elokuvaohjaajista jo mm. Charlie Chaplin, Ed Wood Jr. ja Orson Welles on jo nähty fiktioelokuvien hahmoina, jännityksen mestari Alfred Hitchcock saa kunnian tulla joukon jatkoksi. Hitchcockin, eli tuttavallisemmin Hitchin, persoonaa tutkiskelee lyhyen ajan sisällä kaksi toisistaan erillistä elokuvaa, joista tämä, The Girl, on vaimeammin rummutettu ja siten luultavasti tuntemattomammaksi jäävä. Tämä ei siis ole se leffa, jossa Anthony ”Hannibal Lecter” Hopkins kulkee tekovatsa ja -leuka pystyssä. Ei, The Girl on TV-elokuva, jossa monesta brittituotannosta tutuksi tullut Toby Jones käyttää tiettyjä lisäkkeitä ollakseen esikuvansa näköinen. Jos kummankaan elokuvan tekijät olisivat olleet kiinnostuneita säästämään maskeerauskuluissa, he olisivat soittaneet joko Gérard Depardieulle, Mikko Kiviselle tai James Gandolfinille. Englantilainen aksentti tosin olisi saattanut silloin tuottaa päänvaivaa. Kovin helppoa Hitchin imitoiminen ei näille valituillekaan näyttelijöille kuulu olleen.
The Girlin ei ole tarvinnut kärsiä laadun heikkoudesta teatterikierrosta käyvän Hitchcock-elokuvan varjossa. Koska The Girlin taustalta löytyvät arvostetut kolmikirjaimiset tahot BBC ja HBO, tarjolla on asiantuntevasti rakennettuja näkymiä 1950- ja 1960-lukujen taitteen Hollywoodin palmukujien katveeseen. Ulkoiset avut ovatkin tämän leffan parhainta antia, vaikka parissa kohtaa tarkkasilmäisin voi ainakin huomata Tippi Hedreniä esittävän Sienna Millerin pukujen tuottaneen tekijätiimille selvästi päänvaivaa – jos ei joku paikka kiristä, joku toinen roikkuu ja pussittaa. Toisaalta, näyttelijätär oli roolia tehdessään raskaana.
Heti ulkoisten avujen jälkeen The Girlin onnistuneimpiin elementteihin voi listata Toby Jonesin roolityön. Jones ei suoranaisesti ole Hitchcock, mutta niin paljon sillä suunnalla, että hänen tekemisensä ja sanomisensa voi ns. ostaa Hitchcockin tekeminä ja sanomina. Brittiveteraani Imelda Staunton on vähintään samalla tasolla sivuroolissaan Hitchcockin rouvana, Almana. Mutta elokuvan varsinainen päähenkilö, Tippi Hedren, on vaikeampi ilmennettävä. Ongelman juuri saattaa olla se, ettei Hedren ollut paljon mitään ennen tutustumistaan persoonina vahvoihin Hitchcockeihin, eikä hän kahden Hitchcock-elokuvansa jälkeen päässyt – omien sanojensa mukaan Hitchin vaikutusvallan takia – samanlaiseen asemaan uudelleen. Miller tulkitsee skandinaavisukuista malli-näyttelijätärtä huulet oikealla tavalla punattuina ja hiukset oikeaan sävyyn vaalennettuina, ja tavoittaakin Hedrenin hahmossa vuorotellen kokemattoman blondin koskemattomuuden sekä yh-äidin yritykset olla määrätietoinen elättäjä miesten maailmassa. Mutta nämä kaksi puolta ovat niin erilaiset, ettei mikään The Girlissä onnistu saamaan niitä toimimaan yhdessä.
The Girlin tarina on kursittu kokoon useita tähtielämänkertoja kirjoittaneen Donald Spoton kolmannesta Hitchcock-kirjasta, jonka kirjailija teki ohjaajamestarin kuoleman jälkeen. Vaikka Spoton teoksia on yleensä kehuttu, juuri The Girlin pohjana toiminut Spellbound by Beauty: Alfred Hitchcock and His Leading Ladies -kirja on saanut negatiivista kritiikkiä sensaationhakuisena ja faktoja vääristelevänä. Kirjan mukaisesti tämän elokuvan Hitch on sisuksiaan myöten rivo rumilus, joka kertoilee sovinistisia vitsejä kuvausryhmälle, kiristää ja huijaa päätähtösensä niin keskelle elävien ja teräväkyntisten lintujen räpiköintiä kuin seksuaalisesti painostaviin tilanteisiin kulissien kätköissä. Tällainen kokonaiskuva vaikuttaa kärjistetyltä, etenkin kun leffan rajaus on kaikin puolin hyvin niukka: sitä Hitchcockia ei nähdä, jonka juonnot olivat Alfred Hitchcock -sarjan huonoimmankin jakson kohokohta, Hitchcockien kotielämä jää Hedren-keskeisyydessä muutaman lauseen varaan, eikä ohjaajan tuotannosta käsitellä kuin Hedrenin tähdittämät Linnut (1963) ja Marnie (1964). Toivoa saattaa, että Anthony Hopkinsin tähdittämä Hitchcock-elokuva, joka ajoittuu Psykon (1960) tekoaikaan, löytää Hitchistä muutakin kuin ilkeän kauhuneron.
