On the road kertoilee löyhästi Sal Paradisen (Sam Riley) erään elämäntilanteen tarinaa jostain 40-luvun lopulta. Salin elämään kuuluu muitakin tyyppejä, joista päärooleissa Salin paras kaveri Dean (Garret Hedlund), toiseksi paras kaveri Carlo (Tom Sturridge), mukana hengailevat Deanin naiset Marylou (Kristen Stewart) ja Camille (Kirsten Dunst), sekä kirjava joukko muita hahmoja joiden merkitys elokuvalle jää päähenkilöitä hämärämmäksi. Isän tai isähahmon etsiminen lienee yksi olennainen asia, vaikka se hieman peittyykin kaiken muun häsläämisen alle.
Itse menin katsomaan leffan lähinnä ohjaajan nimen houkuttelemana. Walter Salles on aikaisemmin ohjannut sellaisia mestariteoksia kuin Moottoripyöräpäiväkirjat, Linha Passe ja Central do Brasil. Odotusarvot leffalle oli näin ollen ovat, joskin etukäteen en tiennyt leffasta juuri mitään muuta, kuin että kyseessä on jonkin sortin road movie – en siis tiennyt mitä odottaa, paitsi hyvää leffaa.
Leffa keskittyy nuorten miesten, lähinnä kirjailijaksi tai runoilijaksi aikovien elämään, johon kuuluu erilaisia päihteitä, monenlaista seksiä sekä autolla ajelua, joskus kaikkia kolmea yhtäaikaa. Tässä oli vähän niinkuin yritystä parhaiden Kaurismäkien tasolle, joskin eri maisemissa ja melankoliaa hieman eri ainein kiihdyttäen. Yritys jää lyhyeksi. Leffa ei ole oikein rappiotarina, eikä oikein road moviekaan. Rappiotarinan ainekset (= kirjailija, runoilija, viina, huumeet, epäselvät naissuhteet, itsetuhoisuus, joku-nousee-ja-joku-jämähtää-sekoiluun) ovat kohtuullisesti kasassa, mutta road movieksi leffassa on liian paljon ”kotiinpaluita”. Joku jätkistä muttaa aina milloin mihinkin kaupunkiin, ja sitten joku toinen tulee kylään kavereiden kanssa ja pannaan bileet pystyyn. Sitten vaihdetaan taas kaupunkia, tai palataan johonkin entiseen kaupunkiin. Sanottakoon siis vain, että kyseessä on nuoren miehen kasvutarina kaikkine kipuineen.
Hyvääkin leffassa oli. Autot ovat komeita, jos niistä diggaa ja naiset kauniita, jos niistä diggaa. Ainakin minä diggasin molemmista. Aito 40-luvun tunnelmakin on saatu koko leffan ajaksi, ainakin sellaisen mielestä, joka ei aitoa 40-lukua ole koskaan nähnyt. Lavasteet ovat kunnossa Meksikoa myöten ja Deania näyttelevä Garret Hedlund näyttää ihan Brad Pittiltä. Näyttelijät tekevät kelpo työn luodakseen roolihahmoihinsa syvyyttä, mutta elokuvan poukkoileva eteneminen katkaisee sellaiset syvyydet heti alkuunsa.
Jotenkin sitä on tottunut, että ellei kyseessä ole pöhkökomedia, leffalla on aina jokin selkeästi ranskalaisin viivoin eroteltavissa oleva tarina, ts. juonen kulku. Tässäkin leffassa tarinalla on alku ja loppu, mutta siinä välissä oleva lankakerä koostuu kovin monista erivärisistä pätkistä, joilla joko on tai ei ole yhteyttä toisiinsa. Mahdollisesti elokuva aukeaisi paremmin toisella katselukerralla. Tai jollekin toiselle katselijalle.
Kaikesta huolimatta reilu parituntinen ei tuntunut siltä, että aika olisi kulunut hukkaan. Jotain leffassa siis oli sellaista, että se ansaitsi tulla tehdyksi ja vieläpä nähdyksi. Näin ollen suosittelen leffaa, mutta vain, jos siitä kirjoittaa sen jälkeen arvostelun tänne leffatykkiin. Nimittäin toisen näkökulma voisi tuoda itsellenikin sen ahaa-elämyksen, joka nyt jäi johonkin sinne limutölkin ja popcorn-rasian välimaastoon.
