Kaukainen planeetta Krypton on tuhon tuomittu. Jor-El (Russell Crowe) päättää lähettää poikansa Kal-Elin (Henry Cavill) turvaan maapallolle ennen kuin asettuu kapinaa johtavan kenraali Zodin (Michael Shannon) tielle. Maapallolla Kal-El saa ihmiskasvatuksen Jonathan ja Martha Kentin (Kevin Costner ja Diane Laine) hoivissa. Hänestä kasvaa nuori ja erakoitunut Clark Kent. Clark on koko ikänsä joutunut piilottelemaan erityiskykyjään muilta ihmisiltä. Mutta kun hän erään tutkimusmatkan seurauksena selvittää alkuperänsä, on koko planeetan tulevaisuus pian hänen käsissään. Clarkin on valittava maapallon ja Kryptonin väliltä; haluaako hän olla ihminen vai supersankari?
Zack Snyderin (Watchmen) ohjaama Man of Steel juhlii Teräsmiehen 75-vuotista taivalta sarjakuvista television kautta elokuviin. Teräsmiehen esiintymiset valkokankaalla ovat olleet vähissä viimeiset parikymmentä vuotta. Viimeisin yritys oli vuoden 2006 Superman Returns, jota kukaan ei taida muistaa. Snyderin version nähtyäni toivoisin, että jokainen kaivaisi Returnsin esiin jostain maan uumenista, katsoisi sen uudestaan ja antaisi sille uuden mahdollisuuden.
Juonellisesti supersankarielokuvat eivät yleensä ole mitään Oscar-kamaa. Man of Steelin käsikirjoitus on kuitenkin harvinaisen lattea. Elokuva alkaa lupaavasti Kryptonilla, mutta ensimmäisen vartin jälkeen alkaa jyrkkä alamäki. Elokuvan tarina ei nähtävästi ole vaatinut laatijoiltaan yhtikäs mitään. Heidän on tarvinnut keksiä vain ja ainoastaan kolme asiaa; Teräsmiehen syntykertomus, hiukan ilmisuhdedramatiikkaa ja mahdollisimman monta tapaa räjäytellä ja tuhota ympäristöä niin äänekkäästi kuin suinkin mahdollista. Ja näistä kolmesta se syntytarinakin on jo ollut olemassa. Elokuvan draamapuoli taas on huonompaa kuin vastaava puoli television saippuaoopperoissa. Yli puolet elokuvan kestosta on pelkkää tärykalvot tuhoavaa mölyä, loputonta rymistelyä ja Hollywood-tyylisiä räjähdyksiä. Minne jäi perinteinen toiminta? Jopa viisivuotias Teräsmies-fanikin olisi kyennyt parempaan.
Teknisellä puolella asiat ovat aivan yhtä huonosti. Sekavan leikkauksen ja huteran kamerankäytön yhdistelmän tuloksena toimintakohtaukset ovat pelkkää harmaan ja mustan eri sävyjä. Mistään ei saa mitään selvää.
Hans Zimmer on yksi parhaimpia elokuvasäveltäjiä, mutta tässä elokuvassa hän Incpetionin soundtrackia matkivalla ”musiikillaan” vain vahvistaa jo ennestään liian kovalla pauhaavat äänitehosteet äärimmäisyyksiin.
Ohjauksessa näkyy Snyderin kädenjälki, eikä siinä sinällään ole mitään vikaa. Suositun Yön Ritari -trilogian ohjaaja Christopher Nolan toimi Man of Steelin tuottajana ja se näkyy lopputuloksessa. Man of Steel yrittää olla tumma ja dramaattinen, Yön Ritarien mallin mukaan. Valitettavasti Teräsmies/Clark Kent ei hahmona ole läheskään yhtä tumma kuin Batman/Bruce Wayne. Miksi siis väkisin yrittää tehdä Teräsmiehestä pahaa poikaa?
Onneksi sentään näyttelijät tietävät, mitä tekevät. Henry Cavill on mainio valinta uudeksi Teräsmieheksi. Häneltä puuttuu hahmon tavaramerkiksi muodostunut hiuskiehkura, mutta se olikin 1970-lukua. Teräsmiehen uuteen pukuun saa hiukan totutella, mutta lopulta se istuu silmään ihan mukavasti.
Amy Adams tulkitsee Lois Lanea ansiokkaasti. Käsikirjoittajat ovat onneksi välttäneet supersankarielokuvien tavallisen kliseen tekemällä Lanesta naisen, jota ei jatkuvasti tarvitse olla pelastamassa.
Russell Crowe tekee tapansa mukaan vahvan suorituksen Clarkin biologisena isänä. Hänen jatkuva mukanaolonsa kuteinkin pilaa elokuvan alkupuolen tarinankerronnan täysin.
Ainoa hahmo, joka jäi hiukan enemmän rassaamaan, oli Michael Shannonin tulkitsema Zod. Hänen puheensa kuulosti joka kerta siltä, että hänen suunsa olisi ollut kipeä. En tiedä, oliko kyseinen ominaisuus tietoinen valinta, mutta se laimensi Zodin luomaa uhkakuvaa huomattavasti ja teki kenraalista tahattoman koomisen hahmon.
Man of Steelin ehdottomat huippukohdat ovat flashbackit, joissa palataan Clarkin lapsuuteen ja edustavat sitä supersankarielokuvan tyyliä, josta minä pidän. Tämä nautinto jää kuitenkin niin lyhytaikaiseksi, ettei se kykene pelastamaan pahasti rämeessä rämpivää elokuvaa. Toimintaa tarjoillaan tasaisin väliajoin, joten aika ei ainakaan käy pitkäksi. Ja minun on myönnettävä, että Man of Steel useaan otteeseen oli ihan viihdyttäväkin. Mutta toimintakohtauksiin kyllästyy jo ensimmäisen puolen tunnin aikana ja koko elokuva rassaa jo pahasti ennen viimeisen, ikuisuuksia kestävän lopputaistelun päättymistä. Ja koska Man of Steel ei ole hauska, koskettava, jännittävä, pelottava tai dramaattinen, ei katsojalle jää paljoa purtavaksi toimintakohtausten välissä.
Man of Steel on siis elokuvana yksi tämän vuoden suurimmista pettymyksistä. Minulle Teräsmies ei vielä ole noussut johtavien supersankarielokuvien luokkaan. Se painii ihan omassa luokassaan. Man of Steel saattaa olla tummempi kuin edeltäjänsä, se saattaa olla tyylillisesti lähempänä tämän päivän supersankarielokuvia, mutta mikään suurenmoinen nautinto se ei ole.
Tässä on kuitenkin yksi hyvä puoli: jatko-osa voi tähdätä vain ylöspäin!
