Scottie Fergusonia vaivaa korkean paikan kammo. Semmoinen ei ole hyvä juttu, varsinkaan jos sattuu olemaan poliisi. Scottie eroaakin poliisista, mutta hänen ystävänsä Elster pyytää häneltä heti etsiväkeikkaa: Fergusonin pitäisi varjostaa Elsterin kajahtaneelta vaikuttavaa vaimoa Madeleinea, joka luulee olevansa edellisellä vuosisadalla itsarin tehnyt isoisoäippänsä Carlotta. Elokuvan nimi on Vertigo – Punainen kyynel. Sanat hädin tuskin riittävät ylistämään sen nerokkuutta.
On melko yllättävää, että pläjäyksen loppuratkaisu oikeastaan näytetään katsojalle puoli tuntia ennen lopputekstejä. Tämähän olisi iso pulma, jos kyseessä olisi puhdas murhamysteeri. Mutta hiihoo – nerokas etsivätarina onkin vain puolikas elokuvan viehätyksestä. Vertigo on nimittäin myös raina, jossa painiskellaan saavuttamattoman rakkauden ja kahlitsevan menneisyyden parissa kekseliäästi. Juoni on Hitchcock-leffojen synkimmästä päästä, kaiho ja epätoivo ovat läsnä lähes koko ajan.
Leffan toteutus on myöskin erinomainen. Vielä tänäkin päivänä vaikuttuu totaalisesti Hitchcockin taidoista Scottien katsoessa alas porraskuiluihin tai painostaessa Madeleinea Muir Woodsissa. James Stewart tulkitsee upeasti pakkomielteistä (ja loppujen lopuksi melko säälittävää) Fergusonia. Musiikkikin täydentää pläjäystä hienosti, etenkin satumaisen rakkaustarinan kukoistaessa. Kaunis värimaailma viimeistelee välillä jopa runollisesti kerrotun mestariteoksen.
Hitchcock Collectionissa myytävä Vertigo on restauroitu taitavasti, ja ekstradokumenttikin on mielenkiintoinen. Leffa kannattaa melkeinpä hankkia omaksi, sillä yksi katselukerta ei millään riitä avaamaan tätä mielettömän älykästä, karmivaa rakkausrainaa. Ehdottomasti yksi parhaita näkemiäni filkkoja.
