Coen-veljesten The Big Lebowski on viihdyttänyt elokuvan ystäviä jo kunnioitettavat yli kaksi vuosikymmentä, eikä ole sisällönsä puolesta vanhentunut päivääkään. Eikä varsinaisesti teknisestikään. Filmin keskiössä olevasta kaveriporukasta löytyy niin 60-luvun hippikauteen jumiutunut pasifisti kuin Vietnamin sodan takaumista kärsivä aseintoilija, ja jokaisen kaveriporukan oma ”kiintiöhahmo”, jonka funktio on olla niin kutsuttu koominen kevennys tämän omalla kustannuksellaan. Porukan pääaktiviteetteihin kuuluvat alkoholipitoiset nautintojuomat ja keilaus, sekä kunkin osalta maailmanparantaminen omalla tyylillään.
Elokuvan alkaessa kakka osuu lähes välittömästi tuulettimeen kun Jeff Bridgesin esittämä taivaanrannanmaalari Jeffrey ”The Dude” Lebowski palaa lähikaupasta asuntoonsa, jossa paikallisen pornokuninkaan ruudinkeksijä-tittelistä nauttivat rikollisapurit ovat paikan päällä perimässä olemattomia lunnasvelkoja. The Dude juoksutetaankin pikimiten juomaan omasta wc-pöntöstään legendaaristen ”Where’s the money, Lebowski?” -huudahdusten saattelemana. Rahaa ei ole, eikä tule, ja ennemmin tai myöhemmin jätkät huomaavat erehtyneen henkilöstä ja kyseisen Lebowskin olevan kauttaaltaan varaton jantteri. Asunnosta poistuessaan parivaljakko päättää lopuksi virtsata Jeffreyn matolle, joka toimii tämän katkeavana kamelinselkänä. Alkaa jos jonkinlaisia käänteitä sisältävä matka kohti uuden maton hankintaa, jossa pitäisi samalla selvittää varakkaan Lebowskin Bunny-palkintovaimon kidnappaus, sekä kadonneiden lunnasrahojen mysteeri.
Elokuva yhdistelee tosielämän lailla komediaa ja draamaa, ja meno onkin parhaimmillaan synkän tragikoomista. Värikäs ja persoonallinen henkilökaarti takaa sen, että jokaiselle löytyy joku samaistuttava hahmo, mutta toisaalta kaikissa meissä on toisinaan letkeää The Dudea, toisinaan vihanhallintaongelmista kärsivää Walteria ja kaikki ovat varmasti joskus koneneet ”shut the f*ck up” -hetkensä Donnyna. Toisen toruminen ilman järkevää syytä on toisaalta tahattoman hauskan irvokasta huumoria, mutta The Big Lebowskissa se toimii erityisen hyvin John Goodmanin karisman ja elokuvalle luodun erinomaisen dialogin ansiosta. Ikävästä kohtelusta huolimatta Steve Buscemin näyttelemä roolihahmo on kaveripiirissään rakastettu veijari, jolla on aikansa ja paikkansa.
Bassopainotteisena kertojaäänenä kuullaan länkkärilegenda Sam Elliott, joka saa varsinaista ruutuaikaa vain pariin otteeseen, mutta on oleellisessa roolissa viedessään tarinaa eteenpäin. Joidenkin tulkintojen mukaan kertojahahmo on vertauskuva Jumalalle, joka ei pidä The Duden kiroilusta, saatika laiskottelusta, mutta omaa silti paljon rakkautta ja toivoa näitä toivottomia henkilöhahmoja kohtaan, joille myös löytyy oma vertauskuvansa Raamatusta. Toinen yhtä mielenkiintoinen, mutta helpommin lähestyttävä näkemys on, että mystinen hahmo edustaa vanhan koulukunnan lännenmiestä ja Jeffrey Lebowski modernia losangelesilaista tyhjäntoimittajaa.
Ethan ja Joel Coenin ihmisläheinen ohjaustyyli pääsee erottumaan elokuvassa kuin elokuvassa, mutta parhaimmillaan ohjaajaveljekset ovat elementissään tehdessään mustalla huumorilla sävytettyä rikosdraamaa. Hahmoille on käsikirjoitettu niin positiviisia kuin negatiivisia luonteenpiirteitä perusolemuksen tueksi, ja ohjaajakaksikko on osannut upeasti hyödyntää maineikkaan näyttelijäkatraan metodisimpia luonteenpiirteitä. The Big Lebowskissa on työ hoidettu joka osa-alueella niin hyvin kuin mahdollista ja jokaisen panos on nostanut teoksen unohtumattomaksi sekä persoonalliseksi kulttiklassikoksi.
