Tässä on elokuva jossa juostaan koko ajan pyssy kainalossa ympäri metsiä eikä kyseessä ole Suomen armeijan tutustumisvideo. Nämä miekkoset ovat käyneet ihan oikean tosimieskoulun ja ovat nyt muuten täysverisiä intiaaneja, paitsi että päähenkilö on oikeasti valkonahka, mutta kasvanut sellaisten ihmisten parissa joiden elämään kuuluu rauhanpiippu ja sotakirves. Tuloillaan olevat eurooppalaiset ja ympärillä pyörivät naapuriheimolaiset kuitenkin aiheuttavat sen, että näistä intiaanikapistuksista toista ei tulla näkemään.
Tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1757, joten lehmipojilla tai vanukkailla ei ole mitään tekemistä tapahtumien kanssa. Kyseessä on vauhdikas sekoitus seikkailua ja draamaa. Mukaan on saatu kaikkea kivaa kuten petturuutta, kostoa, takaa-ajoja, neitokaisten pelastamista hädästä sekä jotain vähän tylsempää kuten uskollisuutta ja rakkautta. Draamaosuus ei toimi niin hyvin kuin voisi, mutta siitä huolimatta varsinkin kipeän hieno loppukohtaus on varmasti upeimpia vastaan tulleita. Kuitenkin hahmot jäävät aika ohuiksi, monet repliikit kököiksi ja useat kohtaukset ilman kiinnostusta. Draaman keskeneräisyyteen löytyy syy: Michael Mannilla on kiire! Ne lässytyskohtaukset jotka kiireellä hävitään, voitetaan helposti takaisin laittamalla tapahtumiin vauhtia, eikä mitään huikean syvällistä otetta jää kaipaamaankaan. Ja jos draama ei luonnistu kunnolla, on kai hyvä että sellaiset kohtaukset hoidetaankin sitten kiireesti alta pois.
Juuri liikkeessä oleminen on elokuvan parasta antia. Takaa-ajot kanooteilla soutaen ja metsässä juosten jylhän musiikin pauhatessa vieläkin jylhempiä vuoristoisia metsämaisemia vasten on tehty sellaisella vimmalla, että ne herättävät katsojankin alkukantaiset metsästyshalut, tappajanvaistot ja selviytymisvietin. Näitä testosteroninkatkuista ja jännittäviä kohtauksia jaksaisi katsoa pidempinä ja enemmänkin, vaikka niitä on nykyiselläänkin jo monta, mutta kuten todettua, kiirettä pitää. Kohtaukset, joissa saadaan sitten kontaktia viholliseen, ovatkin suoraviivaisuudessaan onnistuneen julmia, tylyjä, ja tuovat homman raadollisuuden hienosti esiin, vaikka yksityiskohtia peitelläänkin välillä häiritsevän selvästi.
Elokuva olisi kuitenkin huomattavasti vähemmän, jos Daniel Day-Lewisin tilalla pääosassa olisi joku tylsempi näyttelijä. Äijä taitaa olla nappivalinta rooliin kuin rooliin, ja tämän intiaanien adoptoiman valkoihoisen Nathaniel Poen eli inkkaripiireissä Hawkeyen roolin hän hoitelee koruttomalla karismallaan ja sopivalla ärhäkkyydellä. Vihollisheimon leirissä yrmeilevän jonkin asteen pomon Maugan roolin taas vetää Wes Studi, ja hahmosta saadaan vähintäänkin julman oloinen. Muutamilla muillakin henkilöillä on juonen kannalta tärkeä merkitys, mutta he jäävät silti enemmän ja vähemmän sivustakatsojiksi.
Toivottavasti Michael Mann tullaan rikoselokuviensa lisäksi muistamaan tästäkin. Vioistaan huolimatta paketti on niin jylhä ja vimmainen, että siitä on pakko pitää kovasti. Väkivaltaisen ja ehkä hieman yksipuolisen luonteensa takia en kuitenkaan suosittelisi tätä ihan kaikille. Toisaalta, tuskin toista samanlaista tehdään, vaan tämä saattaa hyvinkin jäädä ainutlaatuiseksi inkkarikertomukseksi siinä missä Pieni suuri mies ja Tanssii susien kanssa.
nimimerkki: Hush-hush
