Romanttista draamakomediaa ei ole viety yhtä kauaksi normipuitteista kuin mitä Steven Shainbergin Secretary-leffassa viedään. Kun ko. lajityypin peruselokuvassa X kaksi virheettömän ihon omaavaa nuorta suutelee kuutamon alla heleän musiikin soidessa ja rakastelee hidastetuissa otoksissa, niin Secretaryssä soi Leonard Cohen ja kaksi pahasti häilyvää paikkailee sielujaan toimistossa BDSM-leikkien avulla.
Secretary – Sihteeri noteerattiin jo julkaisemisvuonna 2002 palkintoraadeissa korkealle, joskin – täysin ansiosta – lähinnä Maggie Gyllenhaalin valtavan antaumuksellisen roolisuorituksen takia. Gyllenhaal on elokuvan Lee, nuori tyttö, jonka mieli on järkkynyt – ei vähiten epävakaiden perhetaustojen takia – ja siksi eloon kuuluvat niin reissu parantolaan kuin pakkomielle itsensä viiltelyyn. Varsinkin alkumetreillä, vielä etsiessään itseään ja ennen päätymistä pakkomielteiseen nautinnon, mutta myös rakkauden, metsästykseen, Maggie tuo ruudulle mitä rikkonaisimman, mutta kertakaikkisen voimakkaan hahmon. Ja siinä missä elokuva jatkossa alkaa huojua kunnianhimoisissa raameissaan tarinan tiivistyessä Gyllenhaaleista vähemmän kuuluisa pitää taakkaa harteillaan. Monta laimeampaa roolisuoritusta unohtuu tällaisen työn myötä.
Sihteerin ongelma on siinä, että kun se yrittää virittää kolmiodraamaa osittain lapsen tasolla olevan ja naiseutta itsestään etsivän naisen, ja sadistisen, mutta kuitenkin hyväsydämisen, pomolurjuksen sekä Leen surkuhupaisan lapsuudenystävän välille, niin jotenkin itse rakkaus tuntuu unohtuvan. Ei haittaa toki tippaakaan, että pisimmät siirappikohtaukset on leikelty pois, mutta se kuinka simppelisti fetissiin uppoaminen elokuvassa kelpaa, ei vain tilapäiseksi, vaan vahvemmaksi ratkaisuksi kaiken kannalta, tuntuu oudolta. Toisaalta tämä mustan komedian, puhuttelevan draaman ja (ei-niin-)kummajaisten rakkaustarinan määritelmät täyttyvät näinkin. Eikä meno myöskään sorru pelkän pornoilun puolelle.
Sihteeri on kaksijakoinen tarina, upealla alkupuoliskolla James Spaderin ja Maggien välillä oikeasti kipinöi harvinaisen kieroutuneella tavalla ja mahdollisuuksia vaikka millaiseen ilotteluun piis(k)aa. Mutta mitä pidemmälle ratkaisussa päädytään, sitä lähempänä elokuva on kultaista keskitietä. Suojakilpien murruttua, ujouden verhojen laskeuduttua, muutamien naurujen jälkeen (etenkin Lostin Daniel Faradayna paremmin tunnettu J. Davies kähisee ja kommeltaa onnistuneesta taustalla, Gyllenhaal puolestaan on sekä komedienne, tunteiden tulkki että harhailija) ja ”leffanmittaisen terapiaistunnon” päätyttyä olo on lievästi pettynyt. Sinänsä Leelle olennainen perhekuvio tuntuu jäävän pintaraapaisuksi ja itse loppuratkaisun osalta mennään jotenkin matalalta. Noh, ainakin vinksahtaneen kiva leffapahanen kertoo sen, että oman rauhan voi löytää vaikka kipupisteiden kautta.
