Steven Seagal -viikko, osa 2. Asennevammaa korjatakseni, oli töösästä katsottava jo toinen Seagal-spektaakkeli saman viikon aikana. Ei parantunut vamma. Se paheni.
Tällä kertaa vastustajan nivelet rutisevat, kun Seagalin esittämä poliisi Jack Cole setvii murhasarjaa johon ovat sekautuneet sarjamurhaajan lisäksi ukon exät. Ex-pomo pahiksena, ex-vaimo uhrina ja ex-Neuvostoliiton mafia salakuljetuskuvioineen.
Cole on cool, kädet viuhuu ja pahiksen nenään sattuu.
Glimmer Man -leffan käsikirjoitus noudattelee tuttua kaavaa. Sanailu kyttäparin kanssa on ylinasevaa, poliisipomo ei tykkää sankareiden metodeista ja rosvot osaavat sattumalta itämaisia taistelulajeja, ja ne hyökkäävät kimppuun yksitellen.
Johonkin katsojaryhmään vedotaan ristiinnaulitsemiskuvilla ja veripärskeillä. Huipennuksena The Poliisi analysoi luunmuotojen perusteella kuolleen naisen alkuperän ja kaivaa ruumishuoneella uhrin rinnasta silikoniköntin.
Toivottavasti tämän tyylisuunnan leffat oli 90-luvun vinkeitä, eikä niitä tarvitsisi enää kohdata. En voi kuvitella tälle muuta katsomisajankohtaa kuin kauheassa koomassa tai menneen vuosikymmenen muisteloillassa jossa Seagalin tiukka katse aiheuttaa tahattomia naurun pyrskähdyksiä.
