Mainareilla ja kaivosmiehillä on yhteinen tekijä: molemmissa sanoissa on ripaus entisajan romantiikkaa. Ei sillä etteikö kaivosmiehiä ja torvisoittokuntia olisi edelleenkin, mutta jotenkin seksikkyydessä ne ovat jääneet uusien asioiden jalkoihin.
Grimleyn mainareita naurattaa. Kaveruus on voimissaan ja läppä lentää kuten tosiäijien duunissa pitääkin. Valitettavasti kaivos on uhattu sulkea, ja toimeentulo luonnollisesti huolettaa työläisten perheitä. Soittavia mainareita itseään huolettaa vielä enemmän yksi asia: Danny.
Danny johtaa orkesteria rautaisella otteella. Terveys vähän horjahtelee mutta intohimo musiikkiin ja omaan orkesteriin ei häviä mihinkään. Nyt Dannylle tulisi kertoa että yhtye tulee loppumaan samalla kun kaivoskin loppuu. Siitä ei Danny tulisi ilahtumaan. Mutta sitten tulee Gloria ja soittaa flyygelitorvea. Sen pidemmittä juonipaljastuksitta todetaan vain, että kun kaunis nainen päätti liittyä bändiin, kaivoksen karut äijät sulivat ja jatkoivat yhtyeessä soittamista, päivä kerrallaan horjahdellen.
Vaikka Brassed Off on tehty jo vuonna 1996, sen taustatarina on edelleen, vai pitäisikö sanoa taas varsin kotoisa ja ajankohtainen. Yhden suuren työnantajan ympärille muodostuneen kylän kohtalo on vaarassa kun kaivos aiotaan sulkea. Leffa onkin monista humoristisista ja ihmissuhdedraamallisista vivahteistaan huolimatta ennenkaikkea kantaaottava. Ehkäpä yhteiskuntapoliittinen draamakomedia voisi kuvata parhaiten genreä. Lopputekstejä myöten leffa pui rakennemuutoksen kourissa painivien pienten ihmisten elämää. Kohtalotovereita riittää mutta se on pieni lohtu. Bunkkereissaan päätöksiä tekeviä isokenkäisiä ei kovin paljoa kiinnosta se, onko yritys voittoa tuottava vai ei; se lopetetaan jos niin päätetään ja sillä hyvä.
Leffa elää paljolti ihmisistä ja niiden rooleista ryhmässä. Niinpä kuvat ja leikkaukset korostavat paljolti lähikuvia ihmisistä. Maisemat eivät kummoisia ole, mutta englantilaisen pikkukaupungin tuntu on saatu jossain määrin esille. Musiikki on luonnollisesti vaskien standardeihin painottuvaa, hyvää settiä. Katsojan kannalta onneksi musapuolta ei ole tehty liian realistisesti amatööriorkka-pohjalta, vaan musiikki kuulostaa ihan oikealta ammattilaisorkesterilta. Korvien kannalta parempi niin.
Näyttelijävalinnat ovat menneet hyvin putkeen. Olennaisimpia rooleja vievät: orkesterinjohtaja Dannya esittävä Pete Postlewhite. TV:stä ja mm. The Town -elokuvasta tuttu mies. Moniongelmaista pasunistia ja Dannyn poika Philiä esittää puolestaan myös lukemattomista TV-sarjoista Suomessakin tuttu Stephen Tompkinson. Miesten, ja naistenkin, päät kääntävää flyygelitorven taitajaa Gloriaa esittää Tata Fitzgerald, ja Gloriaan jo kouluaikoina rakastunutta Andya taas monista menestysleffoista tuttu Ewan McGregor. Kun vielä mainitaan Dannya tuuraavaa Harrya esittävä Jim Carter, on olennaisimmat näyttelijät tullut mainittua. Tehtaan väki jää luonnollisesti vieraammaksi, mieleen jää lähinnä Bjarne Kalliksen näköinen johtaja joka lopulta paljastuukin enemmän Pirkka-Pekka Peteliuksen näköiseksi.
Vaskisoittajille ja puhallinorkesteri-musiikin ystäville Brassed Off on pakollinen leffapala. Laatuelokuvan ystäville ei ihan niin pakollinen, mutta ehdottomasti suositeltava.
