28 Weeks Later oli ennakkoon ajatellen sellainen elokuva, josta todella halusin pitää. Danny Boylen pohjustama scifi-kauhu on saavuttanut vankan fanipohjan, ja allekirjoittanut oli myös myytyä miestä epäsovinnaisen mutta vakuuttavan 28 Days Laterin (2000) jälkeen. Englantilaisuus tämän kaltaisessa filmissä oli varsin raikastava kokemus – myös myöhemmin tuotetut brittifilmit, etunenässä Neil Marshallin mainiot Dog Soldiers (2002) ja The Descent (2006), ovat olleet teräviä piristysruiskeita amerikkalais- ja japanilaisvoittoisessa elokuvakauhussa. 28 Weeks Laterissa Boyle – joka oli tuolloin omistautunut Sunshine-elokuvalleen – häärii ainoastaan tuottajana, ja ohjauksesta täten vastaa tuntemattomampi Juan Carlos Fresnadillo (Intacto, 2001). Tuloksena on hieman pettmyksellinen jatko-osa.
Tarina alkaa siitä mihin ensimmäisessä päädyttiin – joskin täysin uusilla hahmoilla. Iso-Britannian väestön pyyhkinyt tauti on taltutettu; infektion saaneet ihmiset eivät zombien tavoin syö uhrejaan, ja kuolevat hiljalleen nälkään. Amerikkalaisten NATO-sotilaiden johdattamana ensimmäiset brittipakolaiset aloittavat uuden elämän puhdistetussa Lontoon keskustassa. Tähän joukkoon kuuluvat myös sisarukset Andy (Mackintosh Muggleton) ja Tammy (Imogen Poots), jotka olivat koulumatkalla Espanjassa infektion puhjettua. Lasten isä Don (Robert Carlyle) kuitenkin selvisi epidemiasta hengissä, ja perheen jälleennäkeminen on riemukas tapahtuma. Don kantaa kuitenkin synkkää salaisuutta, ja joutuu lopulta vastaamaan siitä hirvittävin seurauksin. Hälytyssireenit pauhaavat. Valot pimenevät. Code Red. Uusi epidemia on puhjennut.
Fresnadillolle täytyy nostaa hattua vahvasta tunnelmoinnista. Erityisesti elokuvan alku on silkkaa dynamiittia. Adrenaliini maistuu suussa jo ensimmäisillä minuuteilla, kun näennäisen rauhallinen tilanne muuttuu helvetilliseksi ajojahdiksi, ja englantilainen laidunmaa muuttuu elämän ja kuoleman juoksuradaksi. Brutaalin ensinäytöksen jälkeen otsahien korvaa kuitenkin haukottelu, kun elokuva keskittyy Lontoon uudelleenasutukseen. 28 Days Laterissa Jim-hahmon hortoilu kuolleessa Lontoossa oli vaikuttava ilmestys. Nyt lintuperspektiiviä hyödyntävät kaupunkiotokset muistuttavat enemmänkin urbaania BBC-matkailuohjelmaa. Tylsistyneet sotilaat kertovat mauttomia vitsejä, ja lääkintäupseeri Scarlett Ross (Rose Byrne) heittää ilmoille tyypilliset enteilyt viruksen mahdollisesta paluusta. Tästä osiosta olisi hyvinkin voitu leipoa jotain mielenkiintoista. Nyt joudutaan kuitenkin rummutellaan sormia jänniä asioita odotellessa.
Mutta äh, tositoimien alettua elokuva vieläkin hakee itseään. Ongelma on pohjimmillaan siinä, että tunnelmalataus laimenee, koska sitä ei pystytä järkeilemään loogisella etenemisellä. 28 Weeks Later näyttää ja kuulostaa mahtavalta, jos kohtauksia tutkailee erikseen. Rankka visuaalisuus pistää pasifistin ja hemofoobikon hermot koetukselle. Veri virtaa, silmäpallot poksahtelevat, ja loppuvaiheilla goren ystäviä hemmotellaan jo kunnon paloittelujuhlilla. Otusten lisäksi uusi uhka muodostuu amerikkalaisesta miehityksestä; rivien välistä voi kenties bongata poliittista kritiikkiä, mutta siitä ei sen enempää tässä arvostelussa. Eri tyyppisiä kauhu- ja toimintakohtauksia pläjäytellään kuitenkin niin kiivaasti, että hahmojen täytyy vain tehdä parin tusinan sivuaskeleet, ennen kuin henkihieveri on taas äärimmäisellä koetuksella. Ja miksi kaiken täytyy olla niin tajuttoman toivotonta? Ahdistuneisuus sen kuin kasvaa tarinan edetessä, mutta lopussakaan katsojaa ei palkita edes pienellä mielihyvän tunteella. Kaunistelemattomuus ei ole yleensä huono asia kauhuelokuvassa, mutta joskus liika on yksinkertaisesti liikaa.
Dialogin taso vaihtelee keskinkertaisesta korniin – rumiiden kasaantuessa alleviivataan, kuinka asiat ovat todella ”fucked up”. Ai ihanko tosi? Tuntemattomat näyttelijät tekevät parhaansa horjuvan käsikirjoituksen puitteissa. Hahmot eivät saavuta 28 Days Laterin vastaavien tasoista syvyyttä, ja heidän kohtalonsa puidaan varsin kaavamaisella tyylillä. Intensiivinen Robert Carlyle pistää onneksi kaikki peliin.
Kaikista vikakohdistaan huolimatta 28 Weeks Laterin vahvimmat valttikortit, eli raivotautiset, jaksavat säväyttää. Moderni variaatio perinteisestä Romero-zombiesta on tyly mutta toimiva – noin puoli minuuttia infektion jälkeen kaikki tuttu, turvallinen ja rakas ihmisestä kuolee pois;mutta kädet ja jalat käyvät yhä, ja silmissä palaa entisestä elämästä pulppuava, verenpunainen raivo. Spastisesti möyryävä, nykivä ja virusverta oksenteleva olio ei ole kamalan sympaattinen tai humoristinen ilmestys. Tärisevä kamera ei juurikaan ehdi keskittämään kuvaa raivotautisiin, mutta tiedät kuitenkin että Ne ovat siellä. John Murphyn turboahdettu musiikki säestää oivallisesti otusten kohtalokasta tulemista; parhaimmat tunnarit ovat tosin alkuperäisestä leffasta kierrätettyjä.
Naseva lopetus ja Danny Boylen haastattelut kielivät vahvasti kolmannesta elokuvasta. Itse kannatan ajatusta. Vaikka 28 Weeks Later on tarinallinen rimanalitus, jaksaa sen energisyys ja siekailematon sisältö kiinnostaa. Infektiosaagasta saa varmasti lisää hyvää irti taitavampien kynäilijöiden panostuksella. Kenties palaamme asiaan noin 28 kuukauden jälkeen.
nimimerkki: SpaceCadet1
