Sumun ympäröimä saari keskellä Tyyntämerta. Sellainen haisee öljyltä ja Fred Wilsonin (Charles Grodin) tutkimusretkue on paikalla. Laivassa on jäniksenä paleontologi Jack Prescott (Jeff Bridges) josta tehdään valokuvaaja ja merihädästä pelastettu Dwan (Jessica Lange) liittyy myös miehistöön. Saari ei kuitenkaan ole täysin tuntematon eikä asuttamaton ja siellä on jotain isoa. Se iso on jättiläismäinen Kong (Rick Baker) ja moninaisen rähinän jälkeen se raahataan New Yorkiin odotettavan surkeaan loppuun jonka taustana ovat historiaan kadonneet ja tekoaikaan korkeimat rakennukset New Yorkissa.
Dino De Laurentiis sai arvokkaat oikeudet ja alkoi työstämään leffaa jonka kuvaus on [I]”the most exciting original motion picture event of all time”[/I] ja julistus on hieman harhaanjohtava, sillä sen pohjana on leffa jonka ohjasi Merian C. Cooper ja jonka taikuudesta vastasi Willis O’Brien: [movie=1933]King Kong[/movie] ja modernisoidusta (silloin) uusioversiosta vastasi Lorenzo Semple Jr. käsikirjoittajana ja John Guillermin ohjaajana.
Jeff Bridges on leffan vaatima partasuinen sankari joka aikojen muuttumisen myötä osaa huomata että pääkallojen saaren elämäntapa on tutkimusretkueen seurauksena täysin sekaisin ja se ei ole oikein. Charles Grodin on näljäinen luihu joka oppii kantapään kautta että Kong ei pidä solvattuna olemisesta. Jessica Lange on vakuuttavaa silmänruokaa ja harmittoman sutturan maneerien alla on kuitenkin tervettä järkeä ja vahva kyky empatiaan. Inhimillisiä rooleja ei voi moittia niiden ollessa leffan vaatimia yksipiirteisiä pökkelöitä ja yhtään muuta ei voi leffalta odottaa.
Carlo Rambaldi johtaa efektiryhmää ja moninaisen animatroniikan ja pienoismallien avulla toteutettu Kong on ilmeikäs. Efektivelho Rick Baker möyryää varsin inhimillisesti liikkuvassa efektipuvussa ja Kongin animalistinen puhtaus tulee selvästi ilmi. Se ei ole 1930-luvun hillitön peto vaan ajankohtansa yksinkertaisien tunteiden riivaama uhri joka vastaa uhkiin räjähtävästi grobiaanisella raivolla. Jälleen kerran Kong on oman elokuvansa suvereeni päähenkilö ja tällä kertaa se ei pääse edes taistelemaan katkeraan loppuun asti vaan tulee tylysti tapetuksi piinaajiensa toimesta vaikka nappaakin pari irtopistettä silkalla apinan raivolla.
Dino De Laurentiis kätyreineen modernisoi miljöön vähemmän onnistuneesti, mutta Kongin itsensä tarina on tragedia ja se toimii kelvollisesti. Ennen kaikkea se antaa uuden näkökulman Kongiin itseensä ja se aina miellyttää. Pienenä triviana Kong ei ole niin iso kuin julisteessa kuvataan.
