Koko pohja-ajatus kuulostaa kieltämättä jotenkin kliseiseltä tai vähintäänkin kliseisiin johtavalta: uusnatsijengin johtohahmo tapaa elämänsä naisen, mutta tällä on jo entisestä suhteestaan hedelmä, tummaihoinen Rhamu-poika (Sidibeh). Etukäteen leffaa on pyöritetty uutisissa mm. sen ikärajamuutoksen vuoksi. MEKU katsoi, että Leijonasydän ei ole sovelias alle 16-vuotiaille, kun ikäraja oli aiemmin 12 vuotta.
Onko Leijonasydän sitten pelkkää turpaanleipomista, tappomeininkiä ja lakanoiden välissä, päällä ja alla muhinointia? Jos värillisen miehen makkarakioski pannaan nurin ja äijät käyvät toistensa päälle kuin eläimet (yksi ämmä mukanaan), toki se on tylyä meininkiä, mutta toisaalta tämä kaikki on perustellusti osana Tepon (Franzén) tarinaa. Elokuvassa eletään kovia asioita, mutta arkipäivän sattumusten mukanaan tuoma huumori antaa toiveikkuutta sekä leffan rajusti kohdelluille hahmoille – tai ainakin osalle heistä – että katsojille. Käsikirjoittaja Bardy ja ohjaaja Karukoski ovat luoneet elokuvan, joka olisi tietystä massaviihdemäisyydestään huolimatta ansainnut olla Suomen Oscar-ehdokkaana.
Massaviihdemäisyydellä viittaan elokuvan helppolukuisuuteen, jota voisi verratta Aki Kaurismäen Mies vailla menneisyyttä -leffaan. Leijonasydämessä on elementtejä, joiden tulkinta on varmasti ongelmatonta laajalle katsojakunnalle ja niin ollen se myös puhuttelee sisällöllään hyvin monia. Useissa pohjoismaisissa elokuvissa väräjävä vakavuuden ilmapiiri, syvälle sielun ja mielen syövereihin kurkottava ote, jota monet kansainväliset kriitikot vaikuttavat arvostavan – sellaista tämä elokuva ei tarjoa. Niin tuottaja-käsikirjoittaja Aleksi Bardy kuin ohjaaja Dome Karukoskikaan ei ole mikään Ingmar Bergman tai Lars von Trier, mikä on Leijonasydämen kohdalla ehkä parempikin. Tällaisena se tavoittaa paremmin kaikki ne yleisöt, jotka Tepon tarinan soisi näkevän.
Leijonasydän pudistelee kliseiden viitan harteiltaan harvinaisen äkkiä elokuvan pyörähdettyä käyntiin. Se on mahdollisesti Karukosken paras elokuva ikinä, täysin vailla löysää hiihtelyä, joutavaa jupinaa ja puolivillaisuuksia kaikilla osa-alueillaan. Häiriötekijät loistavat lähes kokonaan poissaolollaan – noh, ainakin siihen asti, kunnes katsoja saattaa muistaa, että uusnatsien kanssa rauhaa hierova rillipää on McDonaldsin mainoksesta tuttu ”Jarno” ja Tepon päälle käyvä partajäärä naurattaa viikoittain Uutisvuodossa. Vaan nämä ovat vain pikkuseikkoja.
Kokonaisuuden kruunaa elokuvan suurimmissa rooleissa nähtävien näyttelijöiden täydellinen sulautuminen henkilöiksi, joita he eivät todellisuudessa ole. Kautta Leijonasydämen on muutenkin havaittavissa, millaista potentiaalia yleensä melkein tyyppiroolitetussa näyttelijäkunnassamme oikeasti piilee. Käsi ylös, jos tunnistit joukosta esimerkiksi Pamela Tolan. Sääli, ettei tällaisia elokuvatapauksia mahdu kotimaiseen leffavuoteen useampia.
