Vaikka monesti kuuleekin väitettävän klassisen Hollywood-kauhun syntyneen ja popularisoituneen vasta 30-luvun alun kultaisina vuosina, on todellisuus jotain aivan muuta. Saksalainen kauhu oli muotijuttu jo 20-luvun alussa, ja kun Universal alkoi elokuvamoguli Carl Laemmlen johdolla kehitellä omaa kauhubrändiään vuosikymmenen puolivälissä, palkattiin työtä tekemään genren eurooppalaisia veteraaneja suoraan hunnien ja makkaran maasta. Lopputuloksena syntyi kokonainen liuta nykyisin vähemmän tunnettuja klassikoita, joiden vaikutus koko genreen paistaa läpi vielä meidänkin aikamme tuotoksissa.
Keskiyöllä on tyypillisen vanhan liiton kauhukomedian perusteos, joka on parodioitu ja imitoitu lukemattomia kertoja lähes kuoliaaksi asti. Ohjaajaksi saksalaisista tekijämiehistä valikoitui tällä kertaa lavastajamestari Paul Leni, jonka muutamaa vuotta aiemmin ohjaama [movie=1924]Vahakabinetti[/movie] oli tiettävästi Universalin studiopomojen mieleen. Tehtäväkseen Leni saikin tyypillisen saksalaisen ekspressionistisen tyylittelyn mukauttamisen amerikkalaisen massayleisön makuun sopivaksi, mikä periaatteessa tarkoitti kaikkein radikaalimpien aivoitusten karsimista muuten makeasta lavastekikkailusta ja trikkikuvien viljelystä. Lopputulos on todellisuudessa mielenkiintoisempi kuin miltä se ehkä kuulostaa.
Lenin klassinen luova kerronta ottaa kierroksia jo aivan ensimmäisistä kuvista lähtien, jossa luiseva käsi pyyhkii pölyä ja hämähäkinseittejä alkutekstit sisältävän liuskan päältä. Idea on varsin yksinkertainen, mutta hauska kuin mikä. Heti seuraavaksi nähdään tyypillistä saksalaista trikkitaiteilua erilaisten läpikuultavien kuvien avulla sekä ensimmäisestä persoonasta kuvattuja kamera-ajoja pimeässä ja myrskyisessä lepakkolinnassa, jossa tietenkin majailee hämäräperäinen taloudenhoitaja omituisen nutturapäisen vaimonsa kanssa. Klassikkomittarini värähteli jo tässä vaiheessa aivan villisti – vai oliko se sittenkin kliseemittari?
Hällä väliä, varsinainen juoni kuitenkin kertoo kyseiseen pimeään ja salaperäiseen linnaan yöksi majoittuvasta seurueesta. Linnan omisti rikas mies, jonka perintöä ahnehtiva suku ajoi hulluuden partaalle ja lopulta kuolemaan. Koko omaisuutensa vanha ukko jätti valitsemalleen perijättärelle, mutta vain ehdolla, että tämä pystyy säilyttämään mielenterveytensä – mikä ei rahoja himoavan suvun ja perheen paineessa ole niinkään itsestäänselvyys. Perijän vaipuessa hulluuden porteille tämän rahat siirtyvät järjestyksessä seuraavalle perheenjäsenelle. Kuinka ollakaan, huhujen mukaan vanhan miehen linnassa kummittelee ja viereisestä mielisairaalasta paennut väkivaltainen potilaskin sattuu piilottelemaan kummituslinnan välittömässä ympäristössä. Enkä muuten malta olla mainitsematta, että tämä elokuva sisältää klassisen Scooby-Doo-twistin!
Lenin klassikon tarina on erittäin korni, muttei varsinaisesti eroa genrensä perinteisen hupsuista juonikuvioista kovinkaan merkittävästi. Universalin amerikkalais-saksalaisen tiimin visuaalinen toteutus edustaa helposti aikansa ja paikkansa tasokkaampaa osaamista, eikä tietty kaupallistuminen ainakaan itseäni haitannut ollenkaan, sillä tiesin olla odottamatta mitään uutta [movie]Tohtori Caligarin kabinetti[/movie]a. Verrattuna Vahakabinetin pahviseen pönöttelyyn kovempien tuotantoarvojen Keskiyöllä on kestänyt aikaa verrattain hyvin, vaikka tietysti pioneerityönä moni idea vielä tässä vaiheessa vähän hakikin sijaansa. Rex Ingramin [movie]Sydänverta[/movie]-leffan tavoin myös Keskiyöllä on toiminut selkeänä inspiraationa James Whalelle ja erityisesti [movie]The Old Dark House[/movie]lle.
Siinä sen siis kuulitte, ystävät hyvät. Universalin kauhukaanonissa on monta tusinaa parempaakin teosta, mutta Keskiyöllä edustaa puljun kauhubrändin varhaisvuosien merkittävämpää ja monessa suhteessa myös laadukkaampaa laitaa. Laemmle taustajoukkoineen ymmärsivät jo varhain, miten viihdyttävää Hollywood-kauhua kuuluukin tehdä, vaikka hyväksi havaittu konsepti hiottiinkin täydellisyyteensä vasta vuosia myöhemmin…
